Nora viskautui vuoteelle ja voivotti pää ja kädet pielukseen painettuina.
"Olet tietysti loukannut Toraa, sinä olet loukannut kaikkia. Sinähän olet niin oikullinen, olet niin hemmoteltu…"
"Niin, niin minä olen", kuului pieluksesta.
"Niin olet. Samaa sanoo myös Frederik."
"Mitä Frederik sanoo?" Hän käänsi punaiset kasvonsa heti ylös pieluksesta; Frederikin sana painoi.
"Minä luen sen sinulle", vastasi toinen, avasi kirjoituspöydän ja otti esille vähintään viisiarkkisen kirjeen. "Hän kirjoittaa tässä", puheli hän, etsien käsille neljännen arkin neljännen sivun yhtä vitkallisen varmasti kuin oli avannut kirjoituspöydän, hakenut kirjeen, lukinnut kirjoituspöydän ja nyt luki:
"Sinun ei myöskään sovi olla hänelle liian ankara; sillä jos hän olisi sellainen luonnostaan, niin hän käyttäytyisi toisin ja osaisi toisella tavoin pitää ihailijansa kiinni. Nyt hän on vain hemmoteltu lapsi, joka ei ole milloinkaan tehnyt mitään siitä ylistelyä saamatta ja on lisäksi käynyt niin oikulliseksi, että tänään kyllästyy eiliseen kehujaansa."
"Hyvä Jumala, kuinka totta se on, Tinka!"
"Mutta kenties hän kerran kyllästyy siihenkin. Sillä tahtoohan hän jotakin parempaa kuin tätä; sen vaikutelman sain kesällä. Mutta auta häntä sinä, Tinka!" — —
"Niin, tee se!" Nora oli kohottautunut ja istui nyt sängyn reunalla; hän oli laskenut kätensä ristiin ja katseli Tinkaa. "Sinun pitää alituiseen olla minun parissani, Tinka. Minä en tyydy itseeni muulloin kuin silloin, kun sinä olet tyytyväinen. Voi, Tinka! — Minä en koskaan, koskaan, koskaan, koskaan enää ole sellainen! Jos vain näet merkkejä siitä, niin ota minut siitä kiinni! Minullahan on halua olla jotakin parempaa, tiedäthän. — Minulla on halua tulla kuuluksi, — niin, älä nyt naura! Minulla ei pohjaltaan ole halua laulaa ja näytellä ilvenäytelmää noille toisille ja saada kehuja ja kehuja; mutta on vain niin käynyt, minä en sitä ymmärrä! — Minulla ei ole halua; minä tahdon taitaa jotakin, minä tahdon olla mukana jossakin tenhoavassa! Niin, sitä minä haluan! Luulen toisinaan, että lähden sotaan, tai kuolen nihilistien riveissä Venäjällä … niin, luulen! Tai matkustelen ympäri ja puhun, joudun alashuudetuksi ja häväistyksi. Niin, minä voisin… En tiedä, mitä varten se tapahtuisi; mutta minua haluttaa. — En sano sitä kerskatakseni, Tinka; sanon sen vain siksi, että tunnen niin, — kautta taivaan, tunnen niin!… Jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se on pelkkää kaipuuta. Kenties olen epäkelpo. No niin, silloin se on pelkkää kaipuuta, kuulehan! Silloin se ei ole muuta. Mutta kaipuu minussa on! Minulla ei ole halua siihen, mistä nyt pöyhistelen ja kehumisia saan. Minussa on sellainen sanomattoman suuri, suuri, suuri kaipuu! —"