Hän oli noussut seisomaan, silmät säihkyivät läpi kyynelten, tukka kuohuili; hän oli ojentanut pitkät käsivartensa, mutta samassa yllätti itku, — nyt hän kiemurteli vuoteella. Tinka ei kyennyt vastustamaan kaikkia niitä hyviä muistoja, joita Nora nyt oli herättänyt. Hän huojui kaikessa leveydessään ja täyteläisyydessään vuoteen vierelle ja kumartui hänen ylitseen.
Ja niin he sitten istuivat tuokion yhdessä vaipuneina siihen supatteluun, joka on sovinnon onnekkuudelle ominaista. Tinkan mielestä ei häipynyt pois, mitä hän näinä päivinä oli muistiinsa piirtänyt Noralle lausuttavaksi, mutta kaikki ponsi puuttui siitä; Noran sukkelat vastaukset tekivät sen melkein äiteläksi. Hänen täytyi lopulta nauraa sitä, mikä oli hänestä äsken näyttänyt hyvin vakavalta, tavattoman arveluttavalta.
Ja kesken kaiken joku hyökkäsi ylös portaita, askelma askelmalta ensimmäiset portaat kuin rumpukapuloilla, sitten toiset, nyt kolmannet tänne ylös ja eteenpäin ylisten poikki samana riehuvana, heikentymättömänä tuulispäänä… Oli vain yksi, joka toisinaan tuli sillä tavalla; mutta hänhän ei siellä toki voinut olla…?
Täällä ylhäällä ei ovi ollut lukossa. Täällä ylhäällä ei koputettu, täällä ylhäällä vain tempaistiin auki. Niin, Tora se oli. — Hyvä Jumala!
Noiden kahden tytön hämmästystä, loukkaannusta, arvokkuutta ei kyettäisi hovissa osoittamaan paremmin. Tinkan pimeä tietämättömyys siitä, että maapallolla saattoi olla mitään Tora Holmia, tai Noran ylhäinen, sanaton "älä-koske-minuun!" … oivalliset!
Milloinkaan ei ole niin hyvä näytös surkeammin jäänyt tehoansa vaille.
Tora säihkyi iloa, voittoa, riemujuhlaa, puhui kahdestatoista nukesta, joista useat olivat tavallisten lasten kokoisia, ja — hän uskoi itse — puolestasadasta nukenpuvusta, monenlaisesta moiré antiquesta, silkistä, sametista, aamupuvuista; kirjailluista paidoista, ja housuista, silkkisukista, hansikkaista ja päivän varjoista ynnä muusta; kaihtimilla eristetyistä sängyistä, pesutelineistä kaikkinensa, mitä siinä oli, nimittämätöntä kapistusta myöten, joka nimitettiin; kaikesta keittiöpuolesta saliin ja salin kalustoon asti; suurenmoisesta suunnitelmasta, että kaikkien nukkien piti joutua hovitanssiaisiin kuninkaan syntymäpäiväksi; Millasta, joka oli satatuhatta kertaa parempi kuin he saattoivat uneksiakaan ja jolla ei ollut mitään vastaan, ei, joka toivoi, että he molemmat saapuisivat hänen mukanaan katsomaan sitä heti paikalla ja olisivat saapuvilla noissa hovitanssiaispuuhissa… tietysti mitä hirmuisimman vaitiolon säilyttäen. Niin, se oli totta! Se oli "kautta taivaan" totta!
Sitten hän kertoi, miten tämä oli tapahtunut, — Millan kamareista, miltä ne näyttivät, miten hän oli käynyt siellä monet kerrat, kuulematta sanaakaan nukeista. Mutta tänään oli Milla ne hänelle näyttänyt vain sydämensä hyvyydestä lohduttaakseen häntä. Nyt hän tahtoi ne toisillekin näyttää, jos siten kaikki voisi olla hyvin ja kunnossa ja kaikki neljä olla tästä lähtien ystävyksiä! Tora oli sitä esittänyt; Milla tali säikähtynyt, mutta sitten hän oli siirtynyt Toran kannalle ja lopulta havainnut sen kauniiksi! Milla oli hyvä, — ja niin piti heidänkin olla! Ei mitään empimisiä — heidän täytyi! Minkä tähden täällä piti olla kaksi puoluetta? Milla oli omalla tavallaan, ja Nora omallansa. Oikeastaan he eivät olleet tehneet toisilleen vähintäkään, kukaan heistä. Eivät rahtuakaan! "Siepatkaa vain yllenne! — ja aika vauhtia; puhumme siitä sitten matkalla edelleen!"
Nuo kaksi silmäilivät toisiaan, mutta Tora ei suonut heille hengähdyslomaa: "Voimme ilmoittaa kotiin, että jäämme sinne iltaan asti, sillä se on tarkoituksena! Eihän toki käy päinsä hylätä kutsua? Nimenomaista kutsua Engelille?"
Tora oli myrskytuulena, ja tempoi ruumiillisestikin mukaansa. Ja myrskyn riehuessa oli syttynyt palo silmiin, liikkeisiin; hän räiskyi kipinöitä. Hän valtasi heidät…