Tovin kuluttua he kaikki neljä seisoivat kaapin edessä. Johdanto, alku-ujoilu, kursailu ja vastakursailu saivat hädin kahta minuuttia osalleen; Tora tarttui Millaan ja työnsi hänet hiljaa kaapin ääreen: "Avaa! Avaa! Me puhumme sitten! Avaa!" Milla tunsi itse, että tässä oli toiminta parempi kuin puhuminen, — ja avasi.
Kahden vastatulleen ihasteluhuudot palkitsivat hänet täydellisesti! Tuossa pikku kokoelmassa oli talletettuna melkoinen määrä ahkeruutta, järjestyksenhalua, uskollisuutta, kauneustajua, josta hän oli itsekseen tietoinen ja joka kiinnitti siihen hänen sydämensä. Se oli hänen aarteensa, sitä eivät olleet milloinkaan nähneet monet eikä nyt pariin vuoteen kukaan muu kuin hän itse; sitä sulostutti siten erityinen salaperäisyydenkin viehätys. Siitä nautittaisiin, kun se aikanaan avattaisiin muiden hämmästyneille katseille, — ja nyt siitä nautittiin!
Kukin löysi omansa. Tinkan silmissä nuo nuket olivat lapsia; hän laverteli niille lastenkieltä: "Voi hivveän sujoista", "hellan telttu". Hän alkoi riisua erästä saadakseen iloita sen pukemisesta.
Tora riemuitsi kankaista, tunnusteli muutamia, piteli niitä päivänvaloa vasten, asetteli niitä vastakkain. Erikoisesti hurmasi häntä muuan korukudoksen kappale, jonka hän nyt vasta näki (Milla etsi sen häntä varten esille). Se herätti suunnitelman toisensa jälkeen; hän puhui herkeämättä.
Nora nautti kaapista kokonaisuutena, taidekokoelmana. Milla esiintyi hänen silmissään uudessa valossa; kaikki tunsivat, mitä Nora hänestä nyt ajatteli, — sen näki Millan keveästä punehtumisestakin. He osoittivat sitten koko illan toisiansa kohtaan arvonantoa, jonka muut katsoivat luonnolliseksi.
Pian he kaikin istuivat pöydän ympärillä nuket välissään; kankaat ja kaikki vaatetustarpeet, mitä voitiin ajatella käyttökelpoisiksi suurta päämäärää — hovitanssiaisia — varten, oli levitetty pöydälle, ja kahdeksan silmää ja neljäkymmentä sormea penkoi tuota paljoutta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Tora tahtoi saada pukutanssiaiset, ja hänen taukoamaton puheensa täytti ilman kuvilla ja kirjavilla väreillä; ritarineitoja ja rococo-naisia nauhoilleen, sulkineen ja hattuineen kieppui yhtenä vilinänä. Milla pysytteli nykyajassa, muotilehdessä, erittäinkin muutamissa ihan äsken tulleissa numeroissa. Nora liehui milloin toisen, milloin toisen mukana, mikäli jokin yksityisseikka tenhosi hänen mielikuvituksensa. Tinka vastusti koko ajatusta. He voisivat kukin vaatettaa oman nukkensa miten parhaaksi katsoivat.
Tämä herätti Noran ja Toran paheksumista; täytyihän toki olla yhtenäinen tyyli. Milla kohteli esitystä säveämmin, mutta oli vastaan hänkin. Noran taholta tuli väittelyyn pian kärsimättömyyttä, ja sellaisen taituruuden nojalla, johon ainoastaan tytöt pystyvät, sukesi tästä sitten kiista — Tomas Rendalenista ja Karl Vangenista! Ei ollenkaan Tinkan ja toisten välillä, vaan Tora Noraa ja Tinkaa vastassa. Toran herkkähermoisuus ei sietänyt tuota samaa ominaisuutta Rendalenissa; joko oli tämä syynä tai hänessä oli vastustuksen henki: toisin ei voi selittää sitä, että hän ensimmäisestä päivästä asti oli ollut epäsuopea Rendalenia kohtaan. Hypähtävä vertaus jonkin punapilkkuisen tilkun ja Rendalenin käsien välillä oli nyt sytyttänyt kinastuksen; Nora vastasi nimittäin heti, että Rendalenin kädet olivat sukkelat, oikein puhuvat kädet, kun sitä vastoin Vangenin olivat "tyhmät ja pitkät, yhtä leveät ylhäältä kuin alhaalta".
Kun tyttökoulussa on vain kaksi miespuolista opettajaa, eivät oppilaat hevin voi ylistää molempia; toista on morkattava silloin, kun toista kiitellään. Ja siinä koulussa sai säveä Karl Vangen syrjäytyä, kun haluttiin hurmaantua henkevään Rendaleniin. Mutta tässä oli Tora päinvastaisella kannalla; aina siitä asti, kun Karl Vangen oli kätkenyt hänen kätensä omaansa lämpimäksi tervetuloksi ja samalla säteillyt hänelle lempeällä silmäparillaan, niin, päälle päätteeksi tehnyt sen senpäiväisen rukouksensa tekstiksi … siitä asti Tora piti hänestä. Ja mitä kömpelömpi ja herkkäuskoisempi Karl Vangen oli, sitä enemmän Tora tappeli hänen puolestaan, joten toisten täytyi kiusoitella häntä.
Tällä kertaa se alkoi varsin vaatimattomasti; he sinkauttelivat Toralle vain Karl Vangenin "tyhjän, tyhmän" otsakuoren, hänen leveän suunsa, hänen pitkät sormensa, pitkät säärensä, isot jalkansa. Tora puolestaan Rendalenin punaisen tukan, siristelevät silmät, hänen naismaisen sievisteleväisyytensä, hänen hajuvedellä pirskoitellun nenäliinansa. Mutta sitten ottelu kävi tuimemmaksi. Toran terävä äly haki esimerkkejä Rendalenin hillittömästä kiivaudesta ja hänen silloin tekemistänsä hairahduksista; esimerkkejä hänen epätasaisesta mielialastaan: toisinaan hän harppaili neljännestunnittain edestakaisin luokkahuoneessa puhumatta, kuulematta, näkemättä, sitten hän taas oli pelkkää eloisuutta, kerrassaan remuavan hyväntuulinen, — joka suhteessa liikoihin menevä. Toiset pitivät tätä arvostelua kohtuuttomana, syystä että se noin irrallisena ei antanut vähäisintäkään käsitystä Rendalenista, joka kuitenkin kaikitenkin oli herttaisin ja kunnollisin opettaja, mitä olla saattoi. Tinkalla oli mainio matkimistaito eikä vähäisintäkään taipumusta uskonnollisuuteen, joten Karl Vangen helposti tuntui hänestä hupaiselta; hän alkoi nyt saarnata tai oikeammin määkiä papin tapaan, — silmät taivasta kohti kääntyneestä hartaudesta jäykkinä. Nora nauroi katketakseen, Tora itki.
Millakaan ei ollut voinut torjua naurunhaluaan, mutta ryhtyi nyt kuitenkin puoltamaan Karl Vangenia; hän huomautti levollisesti, että Vangen oli hänestä "viehättävä". Rendalenista hän ei puhunut.