Skarlie oli piirtänyt kuvia lumeen ruoskallaan, nyt osotti hän sillä tähteä ja alkoi hyräillä, sitten laulella jotakin skottilaista laulua. Se seurasi niinkuin raskasmielinen lintu myötä toiselta lumen alla painuksissa huokaavalta hongalta toisen luo. Magnhild kysyi sen sisällystä, ja se soveltui hyvin rekiretkelle syvällä metsässä. Skarlie kertoili enemmän Skotlannista, sen historiasta, oleskelustaan siellä.
Kerran aljettuaan jatkoi hän ja jutteli vähin erin niin rattoisia kaskuja, että Magnhildin, heidän astuessaan ulos reestä levähtämään, täytyi ihmetellä sitä että hän oli jaksanut nauraa ja että he olivat ajaneet melkein kaksi peninkulmaa.
Skarlie auttoi Magnhildia ulos reestä ja sisälle majatalon suojiin, mutta lähti itse heti ulos antamaan apetta hevoselle.
Sisällä istui ylhäinen nuori nainen avoimen tulisijan ääressä ja lämmittelihe. Ylt'ympäri raheilla viruivat hänen päällysvaatteensa ollen osittain niin hienoista kankaista ja turkiksista tehdyt, että Magnhildin uteliaana täytyi tunnustella niitä. Myöskin matkapuku, jota nainen piti yllään, teki, mitä kankaaseen ja kuosiin tulee, saman vaikutuksen kuin luonnonhistoriassa aivan toisesta maailman osasta ilmestynyt eläin. Hänen kasvoissaan kuvastui nuoruus ja surunsekainen leppeys. Hän oli valkeaverinen, silmät olivat hänellä hieman raukeat, nenä hienon kaareva. Hiuksetkin olivat omituiseen tapaan asetetut. Lattialla käveli nuori laihahko mies edes ja takaisin. Hänen päällyssaappaansa seisoivat tulisijan luona, itse asteli hän ympärillä keveissä sahvianikengissä, jotka oli sisustettu valkoisella nahalla. Sirosti ja keveästi hän sipsutteli.
"Oletko sinä Skarlien nuori vaimo?" kysyi majatalon emäntä, eräs hieman vanhempi nainen, joka asetti tuolin takan ääreen Magnhildille. Ennenkuin Magnhild ennätti vastata, tuli Skarlie tuoden muutamia kapineita reestä. Hänen paljas päänsä, joka puoleksi nousi näkyviin kaiken pörröisen karvaympärystänsä sisältä, poronnahkakengät suurten laajain juurten lailla jatkuen lattialle vetivät herrasnaisen kummastelevat silmät puoleensa. — "Onko tuo vaimosi?" toisti emäntä, kääntyen Skarlien puoleen. "Kyllä, se on vaimoni", sanoi toinen hilpeästi ja ontui edelleen. Nuori mies katseli Magnhildia, joka tunsi punastuvansa tuliseksi hänen katseensa alaisena. Tämä oli jotakin aivan uutta hänelle. Oliko se ilkkumista? Nyt jo herrasnainenkin katseli Magnhildia, emäntä pyysi tätä istumaan valkean loistoon, mutta hän jäi hämärään tuonnemmas rahille.
Kello oli kai jo kymmenen, kun he saapuivat Öreniin; mutta kaikki kynttilät olivat sammutetut, jopa siitäkin talosta, jonka edustalle he seisahtuivat. Heränneenä kulkusten kalinasta tuli vanha eukko portin edustalle, avasi ja kurkisti ulos, meni sitten takaisin ja sytytti. Hän kohtasi Magnhildin porstuassa, valaisi hänelle ja sanoi viimein: "Ollos sinä tervetullut!" Inhakka satulasepän haju täytti eteisen, sillä työpaja ja myymälä olivat vasemmalla. Äikeä haju esti Magnhildia vastaamasta. He poikkesivat oikealle. Magnhild riisui kiireesti päällysvaatteet yltänsä, sillä hän tunsi itseään oksettavan. Tuskin oli hän riisuutunut valmiiksi, ennenkun hän luomatta katsetta ympärilleen tai sanomatta mitään akalle, joka seisoi katsellen häntä kynttilän liekin takaa, meni ja avasi erään oven, jonka hän kohta sisään astuessaan oli pannut huomioonsa. Hän valaisi ensin sisään ja astui heti perästä sinne. Hän sulki oven lukkoon peräänsä. Eukko kuuli että siellä sisällä alkoivat huonekalut kolista, ja meni ovelle. Siinä kuuli hän, että yhtä sängyistä alettiin vetää pitkälle. Heti tuli Magnhild jälleen ulos, kynttilä kädessään. Hänen kasvonsa punersivat valonloisteessa. Hän näytti lujalta. Eukolle hän sanoi, ettei hän tahtonut häneltä mitään. Satulaseppä tuli vasta kauan aikaa perästäpäin, sillä hän hoiteli hevosta, jonka hän oli matkaa varten lainannut. Kynttilä seisoi salin pöydällä. Ei ollut ketään ylhäällä.
IV.
Tuosta illasta oli kulunut kaksi vuotta ja kolmattakin kelpo kappale.
Magnhild oli yhtä pitkältä perehtynyt uuteen totunnais-elämäänsä kuin vanhaan.
Kirkkoherra oli käynyt häntä katsomassa kolme neljä kertaa vuodessa, maaten yötä työpajan yläpuolella olevassa suojassa, missä Skarlie muuten vietti yönsä, kotosalla ollessaan. Päivisin hän oleskeli kapteenin tai tullivirkailijan tai nimismiehen luona. Sitä nimitettiin papinajoksi, kun ne päivät tulivat.