Tietä pitkin ajaa hölkyttävät kyytikääsit tavallista tahtiaan. Ajopelistä pistää näkyviin sadetakki ja lounashatun niminen sadelakki sekä näiden välistä parta, nenä ja silmälasit. Takaistuimen päälle on köytetty matka-arkku ja tämän päällä istuu takaperin täysikasvuinen kyytityttö kääriytyneenä villavaippaan. Hän istuu roikkuvin säärin, karkeat kengät jalassaan. Käsivarret ovat pujotettuina vaipan alle. Yht'äkkiä hän kirkaisee: "Magnhild! Magnhild!".
Matkustaja käännähti katsomaan solakkaa, sadetakkiin puettua naista, joka vastikään oli sivuuttanut heidät. Hän oli himmeästi erottanut kapeat, hienopiirteiset kasvot päähineen alta, joka oli vedetty pään yli; nyt hän näki naisen seisoa tuijottavan etusormi suussa. Kun hän katseli naista liian kauan, punastui tämä. "Pistäyn kohta luonasi, saatuani hevosen katosalle", huusi ajurityttö. He ajoivat.
"Kultaseni, kuka se oli?" kysyi matkustaja.
"Se on alhaalla Örenissa (joensuussa) asuvan satulasepän vaimo", tuli vastaus. Hetken kuluttua olivat he ehtineet niin pitkälle, että saattoivat nähdä vuonon ja ensimäiset talot Örenissa. Ajurityttö seisautti hevosen ja astui alas. Hän siivosi ensin vähän hevosen asua, sitten omaansa. Ei satanut enää; hän otti siis yltänsä ison roidin, kääri sen kokoon ja laski sen pieneen laukkuun ajopelin etunokkaan. Päähineensä alle pujotti hän sormensa järjestääkseen hiuksiaan, jotka valuivat palmikkoina poskille.
"Tuo näytti kummalliselta, tuo nainen" — sanoi matkustaja, osottaen sormellaan taaksensa. Tyttö katsahti mieheen ja hyräili. Sitten hän keskeytti itsensä lausuen: "Muistatko mäen vieremää, jonka ohi ajoit pari peninkulmaa tästä ylös tuntureille päin?" — "Ajoin niin monen vieremän ohi." — Tyttö naurahti. "Niin, mutta se oli erään kirkon toisella puolen." — "Se oli vanha vieremä." — "Niin, siitä on kyllä kauan aikaa, kun se vierähti. Mutta siellä oli hänen isänsä talo. Se vierähti hänen ollessaan kahdeksan tai yhdeksän vuoden ikäinen. Hänen vanhempansa, veljensä, sisarensa ja kaikki mitä talossa elävää oli, suistuivat surmaan; hän yksinänsä pelastui. Vierros siirrälsi hänet virran poikki, ja hänet löydettiin kohta, kun ihmisiä sattui tulemaan sinne; hän makasi tainnoksissa."
Matkustaja vaipui aatoksiinsa. "Hän on varmaan johonkin erityiseen tarkoitukseen määrätty", lausui hän vihdoin. Tyttö katsahti ylös. Hän odotti kauan, mutta heidän katseensa eivät enää kohdanneet toisiaan. Tyttö istui matka-arkun päälle, ja he ajoivat edelleen. Laakson pohja täällä alhaalla joensuun kohdalla laajeni jonkun verran. Talot sijaitsivat itse lakealla; tuolla oikealla puolen seisoi kirkko kirkkotarha ympärillään, vähän alempana siitä itse joensuu, satamapaikka, jolta kohosi joukko taloja, etenkin yksikerroksisia, valko- ja punamaalissa taikka aivan maalaamattomia; vuonon reuna oli täynnä laitureita. Par'aikaa savusi siellä höyrylaiva; edempänä virran suussa näkyi pari vanhaa prikiä ottavan lastia.
Kirkko oli uusi, sitä oli koetettu rakentaa vanhaan norjalaiseen puukirkkotyyliin. Matkustajamme taisi oivaltaa tämän, sillä hän seisahtui, tarkasti tuokion verran kirkon ulkopuolta, astui sitten maahan ja meni portista sisään sekä edelleen kirkon ovesta; sekä portti että ovi seisoivat avoinna. Hän oli tuskin päässyt sisään, kun alettiin kelloilla soittaa; hän näki oviaukosta morsiussaaton lähestyvän satamapaikalta. Kun hän taas tuli ulos, oli morsiusväki likellä kirkkotarhan porttia, ja tässä hän seisoi väen kulkiessa siitä sivutse: — sulhanen, vanhanpuoleinen mies, jolla oli pari rotevaa nyrkkiä ja iso naama, morsian nuori neito, pyöreähkö ja kömpelö. Morsiusneidot olivat kaikki valkoisiin pukeutuneet ja käsineet käsissä; ei kukaan heistä uskaltanut silmäillä muukalaiseen, muuta kuin sivusta vilhuen, useimmat olivat käyristyneet, yksi oli vino, tuskin oli ainoatakaan oikein säännöllisen muotoista.
Heidän miehiset ihanteensa tulivat jälestäpäin, harmaat, ruskeat tai mustat huopahatut päässä, maatalaahaavat lievetakit, väljät kurtikat tai pyörönutut yllään; tukkansa olivat useimmat kiertäneet kiemuralle eteenpäin korvan juureen, ja mitä heillä oli partaa, kasvoi se ylä- tai alaleuvassa. Kasvot olivat luisevat, suut enimmäkseen raakamaiset; useilta oli tupakanliemi suupielet tummaksi painanut, muutamain pullutti poskessa purumälli.
Matkustaja tuli ehdottomasti ajatelleeksi naista sadetakissa. Hänen historiansa oli maiseman historia. Hänen hienot, itsetiedottomat kasvonsa uneksivat hämärää kaipuuta, kuten tunturit täynnänsä sadesäitä; kaikki, mitä hän näki, muuttui tämän naisen kehyksiksi, maisemat samoin kuin kansa.
Hänen tultuansa tien viereen astui kyytityttö pyörtänölle, missä hevonen kalvoi ruohoa. Mutta vielä hillitessään hevosta ohjaksista katseli hän, siirtämättä silmiään muuanne, morsiussaattoa. "Oletko kihloissa?" kysyi herra hymyillen. — "Joka minut omakseen vie, ei ole vielä silmiä saanut", vastasi neito sananlaskulla. — "Taidatpa siis ikävöidä jonnekin edemmäs kuin missä nyt olet?" kysyi toinen, "ehkäpä Amerikkaan?" lisäsi hän. Neito ihmetteli; se sana iski varmaan kohdalleen. "Matkarahojako pikemmin ansaitaksesi sinä kyytejä ajelet? Juomarahoja heruu kai runsaasti? Mitä?" Tyttö punastui eikä antanut sanaakaan vastimeksi, mutta istui selin matkustajaan, jo ennenkuin tämä oli ajopeliin noussut.