Eikä Rönnaug hillinnyt itkuansa, eipä silloinkaan kun hän kallistui lapsensa yli suudellakseen sydänkäpyään. Hän otti sen kerta kerralta syliinsä, ikäänkuin oikein varmistuakseen elämänsä aarteesta.

Hän oli odottanut että Magnhild tulisi perästä. Kello tuli 8, ei tullut ketään Magnhildia; se tuli 9, ei vieläkään ketään; silloin hän heitti vaipan hartioilleen ja hiipi satulasepän talon ohitse. Mies lienee jo aikaa tullut. Siellä oli aivan hiljaa eikä ketään ikkunoissa. Rönnaug kääntyi takaisin kotia, ja riisuessaan maata pannakseen hän harkitsi, mitä nyt oli tehtävä, pitäisikö hänen todella lähteä paluumatkalle ilman Magnhildia, — näin hän ajatteli vain silmänräpäyksen — ei, hänen oli jäätävä ja anottava apua! Hänen tuli uskaltaa taisteluun, vaikkapa itse Skarlieta vastaan, apunansa pastori ja Grong ja muuta kunniallista kansaa. Hän arvosteli asiaa kenties hieman amerikkalaiseen tapaan, mutta varma hän oli.

Hän nukkui ja näki unta, että hän ja mr. Skarlie tappelivat. Tuo oli suurilla, karvaisilla käsillään tarttunut hänen päähänsä, käsiinsä, hartioihinsa, tuo inhottava naama hampaattomat ikenet irvillään, tirkisti hymysuin hänen silmiinsä. Hän ei voinut torjua ilkiötä luotaan… nyt se oli taas hänen päässään kiinni kynsillään… Siinä samassa Magnhild huutaa huikahutti hänelle kerran, kohta toisenkin ja hän heräsi. Magnhild seisoi hänen vuoteensa ääressä. "Rönnaug!" — "Niin, niin!" — "Minä se olen — Magnhild!" — Rönnaug kohousi istualleen sängyssään vielä unen horroksissa. — "Kyllä näen, — sinä — se olet sinä — Ei todellako? sinäkö se oletkin, Magnhild? Tahdotko seurata mukanani?" — "Tahdon!" Ja Magnhild heittäysi hänen ylitsensä ja hyrskähti itkuun — millaiseen itkuun? Sellaiseen kuin lapsi, joka kauan oltuaan kauhuissaan löytää jälleen äitinsä — "Herra Jumala, mitä on tapahtunut?" — "Minä en voi sitä sanoa!" ja taaskin tuo pitkä, sydämen syvyydestä tyrskivä itku, ja niin irtausi hän hiljaa ja meni ja asettausi erikseen. — "Mutta nyt sinä seuraat minua?" "Kyllä", kuului hän kuiskaavan ja sitten taas itkua. Ja Rönnaug ojensi käsivartensa, avasi sylinsä, mutta kun ei ketään siihen tullut, huippasi hän itse sängystä, ja otti ilonsa käytännön kannalta pukeutumalla huimaa vauhtia. Siinä eli iloa, voitonriemua sielussa.

Istuessaan siinä pukeutumispuuhissa sängyn laidalla tuli hän tarkemmin katselleeksi Magnhildia. Kesäyö oli valoisa, ja Magnhild oli kierittänyt ylös ikkunaverhon, avannut ikkunan ja seisoi siinä. Saattoi olla noin kolmen aika. Magnhild seisoi alushameessa, kaapu yllänsä, tuolilla oli kääry, siinä ehkä hänen pukunsa. Mitähän olikaan tapahtunut? — Rönnaug meni toiseen huoneeseen pukeutumaan valmiiksi, ja kun Magnhild tuli perään, virui siellä levällään hänen uusi matkapukunsa, joka näin nyt näytettiin hänelle. Ei hän sanonut kiitosta, tuskin silmäilikään sitä, istui vain viereen ja itki uudelleen. Rönnaugin täytyi pukea hänet. Tätä tehdessään hän sipaisi: "Yrittikö tuo väkivaltaa?" — "Ei, sitä hän ei ole koskaan tehnyt", sanoi Magnhild, "ne ovat muita asioita", ja itku valtasi taas hänet niin, että Rönnaug ei puhunut enempää vaan laittoi sekä hänet, että itsensä tuota pikaa valmiiksi. Hän riensi jälleen sisään herättämään amerikkalaista ystävätärtään, siitä alas saamaan majatalon väen valveille, hän tahtoi muka lähteä matkaan ennen tunnin kuluttua. Hän tapasi Magnhildin samassa asennossa, johon oli hänet jättänyt. "Ei, riipaise nyt itsesi ripeäksi! Ennen tunnin kuluttua on meidän täältä lähdettävä:" Magnhild jäi vieläkin istumaan, hän näytti tyhjentäneen kaikki voimansa siihen taisteluun ja päätökseen, johon hän vastikään oli päässyt. Rönnaug antoi hänen olla olojaan, olipa hänellä itselläänkin tarpeeksi tehtävää. Kaikki tavarat säälittiin kokoon ja lopuksi lapsi käärittiin matkavaippoihin sen heräämättä. Tunnin kuluessa olivat he kaikki aivan oikein kaluineen kaikkineen sulloutuneet sijoilleen hänen komeihin matkavaunuihinsa. Kaikki nukkui heidän ympärillään. Matka kulki valoisana huomenhetkenä kirkon sivutse. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta itäinen taivas rusotti tunturien yläpuolelta, maisema lepäsi pimeiden varjojen peitossa, tunturien korkeimmat kupeet mitä syvimmän tummansinervän harsossa, virta, saamatta valon viiruakaan valaisemaan taisteluansa, viilsi uraansa niinkuin jono hurjia, rajupäisiä vieraita, jotka tunturilta tullen juuri tällä heräämisen hetkellä, syöksyivät alas kiihkosta kiehuen, riemusta riehuen ja nauraa hohottivat hurjaa menoansa ja onnistunutta aiettansa.

Ne luonnonvaikutelmat ja tunteet, joita tämmöinen matka muuten olisi voinut tuottaa Magnhildille — virkistysretkenä monivuotisten kärsimysten jälkeen tai ensi peninkulmana uudella elon taipaleella lapsuusystävänsä uhkeissa vaunuissa — — ne haipuivat tyhjiin väsähtyneen turtumuksen tilaan. Olihan koko hänen elämänsä tähän päivään asti ollut vain monivuotista lepoa tottumusten siteissä, niin että yhden illan mielenliikutus oli tyhjentänyt hänen voimansa. Hän ei ikävöinyt mitään enemmin kuin sänkyä. Ja Rönnaug, joka mieli nähdä vastakohdan ihmeet kerrassaan toteutuneina, ei tahtonut ainoastaan päästä omiin vaunuihinsa, kaksi hevosta edessä (nousujen alkaessa tahtoi hän neljä hevosta valjaihin), — vaan hän tahtoi myös nukkua jossakin sen majatalon vierasvuoteessa, jossa hän oli piikana palvellut. Ja niin he tekivätkin, ja kolmen tunnin unet siellä nukuttiin. Talon emäntä tunsi Rönnaugin; mutta kun tämä ei miellyttänyt Rönnaugia, ei heidän välillään syntynyt mitään juttelua.

Nukuttuaan he söivät ja maksoivat, ja sitten täytyi Rönnaugin omakätisesti kirjoittaa kyytikirjaan. Se oli kaikki julman hauskaa. Hän luki siinä viimeiseksi kirjoitettuna: kaksi henkeä, 1 hevonen, seuraava kyytiasema — ja reunaan lisättynä:

"Meille linnut liversivät kvit-kvit!
Meill' asua aiotte kai, kvit-kvit?"
"Emme aattele rahtuakaan, tra-raa,
Vaan lemmimme toisiamme, tra-raa!"

"Mitä hassutusta tämä on?" Molemmat muut lähenivät; Betsy Rolandille se käännettiin.

Nyt muistivat he kaikki, että juuri silloin kun he ajoivat majatalon pihaan, he olivat nähneet herran ja rouvasihmisen ajavan vaunuissa sieltä ulos nopeasti heidän ohitsensa ylämaihin päin. Herra oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin karttaakseen heidän katsettansa, naisella oli ollut harso kasvojen edessä.

He puhelivat vielä tästä vaunuissa istuessaan ja eteenpäin ajaessaan, sillä välin kuin kaikki talon väki oli kokoontunut. Matkustajamme älysivät, että runosäkeet eivät voineet olla muiden kuin kahden vastanaineen onnellisen sepittämät, — ja niiden ajatusyhtymäin johdosta, joille ei mitään voi, tuli Magnhild ajatelleeksi niitä kahta nuortamiestä sahvianisaappaissa ja naista, jonka tukka oli niin omituisesti nutturalle pantu, jotka heidän häämatkansa illalla kohtasivat heitä lähimmässä majatalossa. Tästä tuli hän muistaneeksi omia häitänsä, siitä ajatelleeksi mitä kaikkea hän oli kokenut kaikkina näinä vuosina, kuinka perus-ohjetta vailla hänen elämänsä oli kulunut ja kului, katsoipa sitä taappäin tai eteenpäin.