Mutta juuri silloin hän kuuli Magnhildin nyyhkyttävän, ja niinpä hän pidättyi.
Se aurinkoinen päivä, jona he matkustivat, se raikas, tuoksuva tunturi-ilma, jota hengittivät, se riemastus joka kohtasi heitä metsästä, tämän kaiken johdosta elpyneet lapsuuden muistot kävivät Rönnaugille liian valtaviksi. Hän unohti Magnhildin ja lauloi jälleen. Sitte otti hän luokseen lapsen ja jutteli lenteillä mielin sille ja miss Ro landille. Hän hämmästyi, kun Magnhild kysyi häneltä "Rakastatko sinä miestäsi, Rönnaug?" — "Josko häntä rakastan? No —! Kun mr. Charles Randon sanoi minulle 'Minä tahdon huolehtia Teidän kasvatustanne, Rönnaug, toivon, että tuotatte minulle iloa', — no, niin tuotin hänelle iloa. Kun mr. Charles sanoi minulle: 'Rakas Rönnaugini, olen melkomäärin Teitä vanhempi; jos kuitenkin tahtoisitte ruveta minun vaimokseni, niin olen varma siitä, että tulisin onnelliseksi'; — no, hyvä — hän tuli onnelliseksi. Ja kun mr. Charles sanoo: 'armas Rönnaug, katso, että vaalit pikku Harryä, niin että tapaan teidät kaikki Liverpoolissa syyskuussa ja norjalaisen ystävättäresi myös mukana', — niin tapaa hän meidät Liverpoolissa syyskuussa ja pikku Harryn terveenä — ja norjalaisen ystävättäreni myös!" ja hän suuteli lasta ja sai sen nauramaan.
He vaihettivat hevosia majatalossa. Molemmat muut jäivät istumaan vaunuihin, mutta Rönnaug astui alas, osaksi nähdäkseen jälleen vanhoja tuttuja paikkoja, osaksi koska hän tahtoi itse kirjoittaa päiväkirjaan. "Se kuului asiaan", sanoi hän. Kohta perästä tuli hän hymysuin ulos päiväkirja kädessään. Saman osotteen alla, nimittäin: "kaksi henkilöä ensi kyytiasemalle" — sattuvasti kuvaten näitä "kahta henkilöä" ja heidän suhdettansa todellisuuteen, etteivät edes olleet katsoneet ensi majatalon nimeä! — oli kirjoitettuna seuraavasti:
"Silmut, marjat, koko kukka, koko kasvi lempeen yhtyy; kourillaan kun talvi ryhtyy oksiin — kasvin perii hukka. Lemp' ei tunne keskimaata — Elää täytyy sen tai laata!"
Rönnaug käänsi tämän englanniksi Betsy Rolandille, ja kaikki kolme koettivat, mikä norjan mikä englannin kielellä, selittää arvoitusta omalla tavallaan. Siinä olivat kaikki yhtä mieltä, että tässä oli epäilemättä kaksi rakastavaa matkailemassa, jopa varsin omituisissa olosuhteissa — mutta missä? Olivatko vastanaineita vai ainoastaan rakastavia, olivatko pakoretkellä, vai kujeilivatko vain muuten piloillaan onnella kestetyn taistelun jälkeen, vai — — niin olihan siinä monta mahdollisuutta tarjona! Rönnaug tahtoi jäljentää säkeet, ja Magnhild tarjosi hänelle sitä varten lehden muistiinpanokirjastaan. Hänen ottaessaan tämän esiin, putosi siitä kirje, hän kummastui siitä itse. Vaan silloinpa hän muisti saaneensa sellaisen postissa noin tuntia sen jälkeen kuin hänen miehensä eilen illalla oli tullut kotiin. Otellessaan tämän kanssa oli hän toistaiseksi pistänyt kirjeen taskukirjaansa. Kun hän ei koskaan kirjeitä saanut, ei hän voinut ymmärtää keitä tämä saattoi olla. Nuo kaksi Amerikasta tullutta eivät havainneet ulkomaista postimerkkiä kirjeen kuoressa. Magnhild huomasi sen kohta. Hän avasi kuoren, siitä tuli esiin kirje hienosti kirjoitettu hienolle paperille, pitkä kirje. Siinä oli ylinnä München, ja alinna — lukiko hän oikein? — Hans Tande! Hän kääräisi kirjeen kokoon itsekään tietämättänsä samalla kuin hehkuva puna peitti hänen kasvonsa ja kaulansa. Molemmat muut eivät olleet mitään huomaavinaan, ja Rönnaug ryhtyi runosäkeitä kopioimaan.
He ajoivat reippaasti eteenpäin ja antoivat Magnhildin olla olojansa. Mutta tämä joutui yhä enemmän hämilleen, niin että hänelle itselleen kävi tuskalliseksi istua vaunuissa muiden kanssa. Hän pyysi nöyrästi saada astua maahan ja kävellä vähän matkaa. Rönnaug hymyili ja käski ajajan seisahduttaa — tässä oli tasanko, jolla hevoset saattoivat levähtää sen ajan. Matkailijain maahan astuttua, Rönnaug talutti Magnhildia muutaman askelta taempana olevan pienen metsikön luo ja sanoi: "Kas niin, mene nyt tuonne ja lue kirjeesi!"
Magnhild päästyään metsään seisahtui. Hänen mielenliikutuksensa pakotti häntä siihen. Hän tähysti ympärilleen, ikäänkuin peläten täälläkin olevan ihmisiä läsnä. Aurinko välähti sieltä täältä kellastuneiden havuneulasten lomitse, luhistuneiden lahoin kantojen kylkiin, tummanvihreälle sammaleelle kivien päällä sekä niiden välissä kasvavalle kanervalle. Täällä vallitsi täysi hiljaisuus, loitompaa auringon valaisemalta metsän ranteelta kuului vain yksinäisen linnun viserrystä, lapsen lallatusta ja Rönnaugin naurua. Se soi niin heleästi puiden välistä.
Magnhild uskalsi jälleen vetää kirjeen esiin, hän kääri sen auki. Sen taitteet olivat menneet sekaisin. Hän levitti sen sileäksi eteensä, niinkuin vanhanpuolinen vaimo katselee arkussa kauan talletettua morsiuspukuansa. Yksinäinen säde osui siihen oksain lomitse ja vilhui siinä levotonna, milloin pyöreänä, milloin pitkulaisena. Säteen valokehässä näki hän sanan tai kaksi muita selvemmin: "Suuria toiveita — ja petin" oli siinä — suuria toiveita — ja petin, hän luki sen ja vapisi. Ah, ah, ah! Uudestaan ja yhä uudestaan hän luki tuon ja korjasi niin rikkaan sadon odotusta, pelkoa, muistoja — onnellisuuden ja taistelon muistoja — — hän ei malttanut istua, hän nousi seisaalle, mutta ainoastaan istuakseen jälleen ja koettaakseen. Pitkä, helakka naurahdus Rönnaugilta pujahti puitten välistä ikäänkuin sauva, johon Magnhild turvikseen tarttui. Hän sai rohkeutta hänen rohkeudestaan ja silmäili sinne tänne kirjeeseen, ei lukeakseen sitä, vaan nähdäkseen uskaltaisiko hän lukea. Mutta hän oli liian kiihtynyt voidakseen sovitella yhteen hajanaisia lauseen sirpaleita ajatelmiksi ja johtui itse tietämättänsä lukemaan kirjeen yhteen jaksoon. Hän ei tajunnut kaikkea mitä luki, mutta hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin yhdessä oltaisi, kättä puserreltaisi, kosketeltaisi. Hänen ympärillään humisi ja suhisi ikäänkuin soittoa, Tanden soittoa, hän oli jälleen lähellä tätä, sen tuoksun, sen silmäyksen, sen kainon vaiteliaisuuden piirissä, jossa hän Tanden luona oli maistanut maisen elämän ylhäisintä onnea. Timantti viilteli valorenkaita pianolle, soittelijan hieno käsi loihti leikiten "kukkasia nurmelle." Ollen kokonaan Tanden luona alkoi Magnhild hurmaantuneena lukea kirjettä uudestaan, käsitti enemmin, seisahtui, riemastui sanatonna, luki kyynelten valuessa. Hän pysähtyi tietämättänsä, ainoastaan koska hän ei nähnyt, alkoi uudestaan huomaamattansa, keskeytti, hyrskähti itkuun, luki, lopetti alottaakseen jälleen taas. Kolme, neljä, viisi kertaa toistamiseen. Hän ei voinut enempää! —
Mitä ajatuksia ja tunteita, joita hänessä ennen oli tuhannesti liikkunut, hän nyt ajatteli ja tunsikaan uudelleen, ja mitä ajatuksia ja tunteita, joita hän ei milloinkaan ollut aavistanut!
Ensimmäinen eheä vaikutus, minkä hän sai kootuksi puolikosteassa metsän katveessa, jossa hän istui piillen, oli ikäänkuin kimppu väräjäviä säteitä. Se oli se aavistus jonka hän sai — se ei ollut lausuttuna, ja kuitenkin se hengitti joka riviltä (tuhat kertaa suloisempana näin!), se aavistus, niin se varmuus, että hän, juuri hän oli rakastanut häntä! ja tätä lähinnä se täysi tieto, mikä Tandella samaan aikaan oli ollut hänen, Magnhildin rakkaudesta — kauan, kauan, ennenkuin hän itse oli sen tajunnut! — ja johon hän, Tande, ei sentään ollut kajonnut, eipä silmäykselläkään. — Kuinka hienotunteinen, kuinka moitteelta säästävä hän oli ollutkaan! Ja mitä kaikkea hän sentään olikaan nähnyt hänessä, Magnhildissa! Oliko se totta, saattoiko se olla totta?