Päivä solui hauskasti ilman erikoista mielenliikutusta. Uskonnolliset mielialat olivat pappilassa, samoin kuin kai muutenkin seutukunnassa, tyyntä tottumustouhua. Itkusteltiin jonkun verran kirkossa, kirkkoherra tarjosi viiniä pöydässä ja esitti maljan, ja puhuttiin vähinsä siitä, mitä nyt Magnhildista tulisi. Viimeisestä oli sen verran jälkivaikutusta, että Magnhild kahvin jälkeen lähti ulos istumaan itsekseen. Hän tuijotti tuonne leveää hiekka- ja kiviraidetta kohti keskellä lehväpukuista tunturiseinämää, vihdoin mahtavaa metsikköä kohti keskellä lakeutta, sillä siellä oli hänen kotinsa ollut.
Pikkuveikot ja siskot seisoivat hänen edessään, toiset valoisat kasvot toistensa vieressä. Tuli myös hänen äitinsä, jonka raskasmielinen katse tapaili hänen silmiään; uurteen suun pielessä näki hän jälleen. Emon lempeä ääni, kaunis virren veisuu valui hänen ympärillään. Oltiin juuri tänään kirkossa veisattu yksi niitä virsiä, joita hänen oli tapana laulaa. Isä istui jälleen rahin ääressä hopeatöineen, joissa hän oli taituri. Kirja tai sanomalehti oli levällään hänen vieressään, jonka lukemiseen hän vähä väliä syventyi tai käänsi lehden kun seisahtui työstään. Hänen pitkät, hienot kasvonsa kääntyivät toisinaan kamaria ja siellä olevia kohtaan. Vanhat isotvanhemmat istuivat tuvassa Magnhildin sivulla. Isoäiti hääri löytääkseen jonkun herkkupalan Magnhildille, samalla kuin toinen isovanhus kertoi hänelle jonkun seikkailun. Koira venyi pitkänään lieden ääressä, pörröisenä ja harmaana. Sen ulina oli viimeinen elävä ääni, minkä Magnhild oli kuullut takanaan, silloin kun hänet vietiin alas ylitse. Tuo harmaan kaamea päivä peitti taas koko lapsuuden kuvan yöhön, ukonjylinään ja kauhistukseen. Hän peitti katseensa ja hyrskähti itkuun.
Satulasepän laulut tulivat tuuditellen — kaihoa, epäselviä kuvia. Hänen puolittain ymmärrettyjä viisujansa ja jutelmiansa, joihin Magnhild usein otaksui perättömiä edellytyksiä, kulki kirjavana jonona ohitse ja väsyneenä päivän ajatuksista, liikutuksista ja ikävistä, — tyhjänä, hylättynä vaipui hän nukuksiin.
Illalla tuli Rönnaug, jonka he olivat tulleet tuntemaan ripille päästön valmistusaikana; hän palveli siellä läheisyydessä ja sai lomaa päivän johdosta. Hän toi muassaan joukon jutelmia seudun rakkausseikoista; pappilan vähätietoiset tytöt istuivat ihmettelevin silmin ja kuuntelivat. Hänen syynsä oli että nuorin sai repeämän uuteen silkkihamoseensa. Rönnaug vierittelihe alas mäkiä niin käsittämättömän rivakasti, että hänen täytyi toistaa temppunsa moneen kertaan ja sai papintyttären mukaansa.
Sitten ilmestyi hän usein iltasin työn loputtua. Kaikkia ilahutti hänen hilpeä vallattomuutensa. Hän oli terve ja pyöreä kuin varsa; hänellä oli niukalti vaatteita pukeutuakseen, koska hän aina repeli niitä risoiksi, ja ääreti hommaa hänellä oli tukastansa, joka aina roikkui hänen silmillään, syystä että hän ei koskaan malttanut järjestää sitä kunnolleen ylös. Kun hän nauroi, ja sitä hän teki yhtenään, heitähti hän päänsä vähän takakenoon, niin että ihmiset halki hammassarjan, valkoisen kuin petoeläinten, näkivät syvälle hänen kurkkuunsa.
Skarlie palasi syksyllä. Oli eroa sen vastaanoton välillä, minkä hän nyt sai osakseen ja edelliskertaisen. He seisoivat kaikki kolme hänen rekensä ympärillä, he kantoivat sisään hänen kapineensa, huolimatta hänen hymyilevistä vastusteluistaan, he nauroivat kun hän seisoi eteisessä ottaakseen turkit yltänsä.
Loppumatta rakeili hänelle kyselmiä ensi kerran kun he istuivat hänen luonaan hänen työhuoneessaan; ne olivat talteen pantuja arveluita ja epäilyksiä sen johdosta mitä hän viimeksi oli kertonut — myöskin muuten niitä näitä pulmia, joita he uskoivat hänen pystyvän selvittämään. Harvoista seikoista niillä seuduin hänellä oli tavallinen mielipide, — mutta hän puikahti tavallisesti pilapuheeseen, milloin häneltä jostakin haluttiin liian tarkkaa selontekoa. Ollessaan kahden Magnhildin kanssa saattoi hän lausua mielipiteensä jonkin verran vapaammin; alussa varovasti, mutta vähitellen rohkeammin.
Magnhild ei ollut koskaan kritikoinut ketään ympäristössään; nyt nauroi hän pian Skarlien kanssa kirkkoherran viimeistä saarnaa tai hänen laiskaa, unteloa elämäänsä, myöskin rouvan hämähäkin-verkon kuteloa, sillä Skarlie kuvaili kaikkea tuota niin hupaisesti. Opettajattaren "lihavaa lepoa", vieläpä ystävätärtenkin "ymmyrkäisiä keltapäitä" saattoi hän naureskella, sillä pilapuhe millä Skarlie kuvasi, oli siksi yllättävän uutta; — Magnhild ei huomannut, että tämä pilapuhe vähin erin löyhensi maan hänen ympäriltään.
Maalla niin tavallinen ajanvietto syytellä nuorta neitoa rakastuneeksi kääntyi sillä välin jotenkin odottamatta Magnhildiä kohtaan; häntä nimitettiin "satulasepän vaimoksi", syystä että hän aina istuskeli tämän luona. Satulaseppä sai itsekin kuulla siitä ja kutsui silloin oitis itsekin häntä "vaimokseen", "pitkäksi vaimokseen", "valkoveri-vaimokseen", "omaksi vallan nuoreksi vaimokseen."
Seuraavana kesänä papintyttäret muuttivat kaupunkiin kehittyäkseen pitemmälle. Opettajatar jäi "toistaiseksi" paikoilleen.