RIZZIO. En pelkää aatelistoa!
KUNINGATAR. Ah, minä ymmärrän, koko julkista mielipidettä Europassa.
Vaan tiedäthän sinä, Rizzio, että minua huvittaa kiusata sitä.
RIZZIO. En pelkää maailmassa ketäkään — paitsi —
KUNINGATAR. Paitsi? — sano se suoraan!
RIZZIO. — Teitä itseänne!
KUNINGATAR. Minua! Nyt käsken sua puhumaan!
RIZZIO. Te olette julma ja säälimätöin; teitä ilahuttaa nähdä minua mitä ankarimman intohimon vallassa, — sillä semmoinen minulla on, — se on se, joka, niin kauan kuin se palaa, on minua innostuttanut ja on minua innostuttava mitä suurimpiin töihin teidän palveluksessanne, — vaan kun se on sammunut — en ole enää mitään.
KUNINGATAR. Mutta mikä kaunopuheliaisuus, — Rizzio, en tunne sinua samaksi mieheksi!
RIZZIO. Armollisin kuningatar, ette koskaan ole minua tunteneet! Äänettömyyteni on ollut alituinen valhe ja tylyyteni sen sineetti. Mutta nyt, kun olette avanneet huuleni tuon ruhtinallisen totuuden lausumiseen, nyt teidän pitää se tietämän. Ainoastaan se, jolla on suuri päämäärä, voi käydä suoraan sitä kohti, huolimatta kaikista pienistä; ainoastaan se, jota joku ajatus innostuttaa, voi kärsiä; ainoastaan se, joka jotain odottaa, voi kestää oikkuja, pilkkaa, panettelemista, ilkeyttä!
KUNINGATAR. Mutta mitä tämä tietää!