Sillä välin kuskin onnistui ohjata vaunuja muutamia metriä eteenpäin ja alettiin kääntyä.
"Niin, minun ei kai tarvitse sanoa, ken hän on?" nauroi Alice. "Ei!" vastasi Röy ja tuijotti, niin että Mary punastui.
"Mutta kuinka ihmeessä te uskalsitte?" sanoi Alice. "No ei se niin vaarallista ole kuin luulisi", vastasi Röy kääntämättä silmiään Marystä. "Se on oikeastaan vaan temppu. Minä olen sen tehnyt kahdesti ennen." Hän puhui vaan Marylle. "Minä huomasin heti, että vaan toinen hevonen oli menettänyt järkensä; toisen täytyi kulkea mukana. Ja silloin minä kävin hulluun käsiksi. Huh, minkä näköinen minä olen!" Nyt vasta hän havaitsi, että liivit olivat repeytyneet, kello poissa ja verinen käsi tahrasi vaatteita. Mary tarjosi hänelle nenäliinaansa. Röy katseli hienoa, kirjailtua vaatetta ja sitten Maryä: "Ei, neiti, se olisi samaa kuin neuloa koivunparkkia silkillä."
Röy asui ihan likellä, oikealla puolen rautaportista, niin että oltiin piankin perillä. Sydämellisesti kiittäen ja tarjoomatta veristä kättään hän astui vaunuista.
Kun hän ontuen poistui jalkakäytävän poikki, kookkaana, mahtavana, ja vaunut kääntyivät, kuiskasi Alice englanninkielellä: "Kun saisi käyttää tuollaista mallia, Mary!" — Mary katsoi häneen kummastuneena: "Niin, eikö se käy päinsä?" — Alice katseli Maryä vieläkin kummastuneempana: "Alasti minä tarkoitan." Mary melkein hypähti istuallaan, kumartui sitte eteenpäin ja katsoi Alicea ihan läheltä kasvoihin. Alice kohtasi hänen silmäyksensä härnäävällä naurulla.
Mary nojautui taapäin ja tuijotti.
* * * * *
Frans Röyn täytyi jalkansa vuoksi pysyä hiljaa muutamia päiviä. Kun hän taas ilmoitti saapuvansa Alicen luo, toimitettiin tästä sopimuksen mukaan sana Marylle. Mutta Maryn valtasi sellainen levottomuus, ettei hän tohtinutkaan lähteä. Seuraavalla kerralla ajoi hänet sinne uteliaisuus, tai mikä lie ollut. Vaan hän tuli myöhään, ja heti kun hän taas oli joutunut Frans Röyn eteen, toivoi hän, ettei koskaan olisi tullut. Röyssä oli jotakin niin voimaperäistä, että se tuntui tästä hienosta naisesta ahdistavalta, melkein loukkaavalta. Maryn olemus aaltoili, hän seurasi Röytä silmin ja korvin; ajatukset suhisivat ja veri niiden mukana. Tottahan se kerran haihtuu, tuumi hän. Mutta niin ei käynyt Alicen ihastus tai oikeammin rakastuminen, kuultava ja nähtävä joka sanassa, joka katseessa lisäsi huimausta. Oliko Röy todella niin ruma? Tuo leveä, pystysuora otsa, nuo pienet säihkyvät silmät, kiinni puristettu suu, ulkoneva leuka osoittivat yhdessä jotakin tavattoman voimakasta, mutta se kävi hauskaksi sen kautta, ettei hänellä melkein ollut nenää. Hauskaa oli myös enin osa siitä, mitä hän puhui. Niin ikuisesti hyvällä tuulella ja lystikäs, että hänestä räiskyi, niin loppumattoman täynnä päähänpistoja. Hänen ulkonainen käytöksensä ei ollut raju; päinvastoin hän oli itse kohteliaisuus, huomaava, joskus mielistelevä. Se johtui hänen ylen valtavasta olennostaan. Tuollainen räiske tuli yksin puheesta ja silmistä. Mutta hänen muotonsa vaikutti osaltaan, hänen väkevä kätensä, hänen kokoon ahtautunut jalkansa, joka oli pelkkää jalkarintaa, hänen hartiansa, niskansa, rintakehänsä, puhuivathan nekin, ne vahvistivat, ne todistivat. Niistä ei päässyt hetkeksikään rauhaan. Ja puhe oli herkeämätöntä.
Mary ei tuntenut muuta keskustelumuotoa kuin kansainvälisen seuratavan. Kevyttä puhelua ilmasta, päivän tapauksista, kirjallisuudesta ja taiteesta, satunnaisuuksista matkalla tai oleskelun aikana, kaikki tyyni puolentoista kyynärän päästä. Täällä sitä vastoin oli kaikki yksilöllistä ja ihan lähellä. Lisäksi hän tunsi itse vaikuttavansa Röyhyn kuin viini. Röy päihtyi yhä pahemmin ja kävi vallattomammaksi. Se vaikutti repivästi, se vei turvallisuuden. Niin pian kuin Mary soveliaisuuden kannalta saattoi lähteä, katosi hän, huumaantuneena, mieli sekaisin, oikeastaan hurjassa paossa. Hän lupasi itselleen juhlallisesti, ettei koskaan enää sinne menisi.
Vasta myöhemmin päivällä hän meni tapaamaan isäänsä ja rouva Dawesia. Hän ei kertonut kohtauksestaan mitään. Eipä hän edelliselläkään kerralla ollut puhunut. Rouva Dawes pyysi häntä katsahtamaan korttiin, joka oli pöydällä. — "Jörgen Thiis? Onko hän täällä?" — "Hän on ollut täällä koko talven. Nyt vasta hän oli kuullut meidän tulleen." — "Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä", huomautti isä; hän istui tapansa mukaan lukemassa.