Se tuotti ihan lepoa, kun vaan ajatteli Jörgen Thiisiä. Talvella viime vuonna olivat hän ja Jörgen olleet useasti yhdessä täällä Pariisissa. Monessa tilaisuudessa oli Jörgen ollut hänen kavaljeerinaan; niinpä julkisissa tanssijaisissa Elysées'ssä ja hôtel de Ville'ssä. Sellaisena kavaljeerina, josta hänellä oli kaikin puolin kunniaa. Pulska, hieno, kunnioittava. Isä kertoi, että Jörgen aikoi siirtyä diplomatiaan. "Siihen tarvittaneen toki varoja?" sanoi Mary. "Hän saa periä Klaus sedän" — vastasi rouva Dawes. "Oletko siitä varma?" — "Varma en ole." — "Eikö ole totta, että Klaus setä on hävinnyt hyvän joukon viime aikoina?" Rouva Dawes oli vaiti. Isä vastasi: "Saattaa olla." — "Auttaako hän edes Jörgeniä?" Ei kumpikaan vastannut. "Eipä Jörgenillä näy siis olevan kovin mainioita toiveita", sanoi Mary puheen päätteeksi. —
Frans Röyllä oli Pariisissa muuan tehtävä hallitukselta, ja siksi hän usein oli poissa. Nyt juuri oli näin laita, niin että Mary oli turvassa. Vaan hänen tullessaan kerran varhain aamulla Alicen luo, heidän kun piti yhdessä lähteä kaupungille — istui siellä Frans Röy! Tämä hypähti seisaalle ja Maryä vastaan. Hänen silmistään valui ihailua ja iloa, hän tarttui Maryn käteen molemmin kourin. Mitään säteilevämmän onnellista ei Mary ollut ennen nähnyt. Mary tunsi kovasti punastuvansa. Alice nauroi, ja se vaan teki asian pahemmaksi. Mutta Röyn puheliaisuus auttoi heidät pulasta. Tänään se näet oli tavaton hänelle itselleenkin. Hän oli juuri tullut mahdottoman isosta tehtaasta, ja sinne hän syöksi ja veti heidät mukaansa. Puolialastomat miehet kuokkineen pitkin kiehuvan metallin virtaa, tulipunaista, porehtivaa, — koneiden valtavuus ja siellä ihmiset alla kuin varovat muurahaiset jättiläismetsässä. Hän koetti heille selittää yksityiskohtiakin. Se onnistui täydellisesti; mutta se vei aikaa ja sitä kesti siihen asti, kun molempien ystävysten piti lähteä.
Heidän istuessaan vaunuissa oli Alicen mieli hyvin hilpeä. Olihan niin ilmeisen selvää, että Frans Röy oli tänään vahvasti vaikuttanut. —
Päivää myöhemmin Mary lähti Pariisista automobiililla yhdessä erään amerikalaisen avioparin kanssa. Hän oli poissa muutamia päiviä. Mutta ensimäinen, mitä hän takaisin tultuaan teki, oli käynti Alicen luona. Ihan oikein: siellä istui Frans Röy! Sekä hän että Alice hypähtivät pystyyn suuressa riemussa, Alice tuli häntä vastaan, syleili ja suuteli: "Karkuri, karkuri!" huusi hän. Liian vähän on taas sanoa, että Frans Röyn silmät kimaltelivat; ne ampuivat kuningastervehdyksiä. Siitä silmänräpäyksestä alkain, kun Mary häntä tervehti, ei hänen puheensa lakannut. Hän oli niin tuhmasti rakastunut, että Alicea alkoi pelottaa. Onneksi hänen täytyi keskeyttää; hänen oli suoritettava muuan toimi. Mary jäi vielä hänen jälkeensä, mieli kuohuksissa, myrsky ei ottanut tauotakseen. Alice huomasi sen ja tahtoi häntä tyynnyttää yrittämällä hartaasti, huolestuneesti selittää Frans Röytä. Mutta se vaan hämmensi; Mary lähti.
Iltapuolella, tullessaan toisten puheille - hän oli levännyt, hänen oli tarvinnut levähtää — hän kuuli piaanonsoittoa. Hän älysi heti, että siellä oli Jörgen Thiis hauskuttamassa vanhuksia. Jörgen oli todella taiteilija, ja hän piti siitä soittimesta, mikä heillä oli. Sen oli määrä seurata heitä Norjaankin. Mary astui ihan hänen luokseen, kiitti häntä siitä, että hän oli niin huomaavainen isää ja Eva tätiä kohtaan; paha kyllä, heidän täytyi niin usein olla yksin. Hän vastasi, että hänestä oli äärettömän iloista, kun hänen soittoonsa pantiin arvoa, ja että piaano oli viettelevä, tosiaan ensi luokan kone. Keskustelu päivällisen kuluessa ja sen jälkeen osoitti Marylle, kuinka nuo kolme olivat toisiinsa tottuneet; he voivat olla ilmankin hänen seuraansa.
Hän oli sydämestään kiitollinen siitä, että heillä oli niin hauska iltahetki. Siinä puhuttiin paljon kodista, vanhukset ikävöitsivät.
Heti kun hän oli mennyt, sanoi rouva Dawes: "Onpa se Jörgen hauska ja sivistynyt!" — Isä katsoi Maryyn ja hymyili. "Mitä sinä hymyilet, isä?" — "Muuten vaan", hän hymyili enemmän. "Tahdot kai tietää, mitä minä hänestä arvelen?" — "Niin, mitä sinä pidät hänestä?" Rouva Dawes oli pelkkänä korvana. "Kyl-lä." — "Sinä venyttelet!" — "E-en." — "No kuinkas —?" — "Oikeastaan pidän hänestä paljon." — "Mutta siinä on sentään jotain —?" Nyt Mary hymyili. "Minusta ei ole hauskaa, että hänen silmänsä ikäänkuin imevät minut itseensä." Isä nauroi: "Ihan kuin ruokaa? Niinkö?" — "Juuri niin!" — "Elinhaluinen mies, huomaa se, — kuten hänen isänsäkin." — "Mutta samoin kuin hänen isällään on hänelläkin niin monta muuta hyvää ominaisuutta", puuttui siihen rouva Dawes. "Niitä hänellä on", sanoi Anders Krog vakavasti. Mary ei siihen vastannut. Hän sanoi hyvää yötä ja tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi. — —
Pari päivää sen jälkeen, varhain aamulla, meni Mary tapaamaan Alicea hänen työhuoneessaan pihan puolella. Anders Krog oli nähnyt vanhaa kiinalaista posliinia, jota hänen teki mieli; mutta siihen oli tarpeen saada Alicen neuvo. Tähän aikaan päivää ja työhuoneessa saattoi Mary varmasti tietää tapaavansa Alicen yksin. Tavallisesti kuitenkin mallineen.
Hän meni suoraan sisään, puhumatta portinvartijalle. Alice tuli itse avaamaan. Hänellä oli yllään työpuku ja hänen kätensä oli likaantunut, niin ettei hän voinut tarjota sitä Marylle. "Onko siellä malli?" kuiskasi Mary. "Kohta saan", vastasi Alice kummallisesti hymyillen ja hiljaa; "malli odottaa viereisessä huoneessa. Vaan tule nyt!" Kun Mary tuli perille verhon eteen, näki hän, miksi malli odotti toisessa huoneessa; Frans Röy istui täällä. Näin varhain ja syvissä mietteissä. Hän ei edes huomannut heidän tuloaan. Ensi kerran Mary nyt näki hänet vakavana. Se sopi miehekkääseen muotoon ja hänen ilmeiseen voimaansa verrattomasti paremmin kuin mikään vallaton lystikkäisyys. "Katsokaa toki, kuka on tullut!" sanoi Alice. Frans Röy hypähti seisaalleen. — — —
Sen päivän keskustelu kävi vakavaksi. Frans Röy oli raskaalla mielellä; Maryn ei ollut vaikea käsittää, että juuri hänestä he olivat puhuneet.