Siksi he olivat hieman hämillään kaikki kolme. Kunnes Alice otti puheen ainetta aamulehdistä. Kaksi murhaa mustasukkaisuudesta, niistä toinen kovin kauhea, oli pöyristyttänyt heitä kaikkia, varsinkin Frans Röytä. Hän väitti, että romaanilaisten kansojen avioliittokäsitys oli kotoisin siltä ajalta, jolloin vaimo oli miehen omaisuutta ja uskottomuus siis rangaistiin kuolemalla. Kristinuskon kautta oli tosin myös vähitellen mies tullut vaimon omaksi. Etenkin katolisissa maissa. Niissä he sen vuoksi murhasivat toisiaan kilpaa, mies vaimonsa ja vaimo miehensä. Tästä ruvettiin vaihtamaan sanoja. Mary oli myös sitä mieltä, ettei kumpikaan aviopuoliso omistanut toistansa. Ne olivat vapaita yksilöjä ja saivat määrätä kumpikin kohtalonsa. Avioliiton jälkeen samoin kuin sitä ennenkin. Vain rakkaus määräsi. Jos rakkaus loppui, koska kehitys teki toisen tai molemmat toisenlaisiksi kuin mitä olivat avioliittoon mennessään tai jos toinen heistä tapasi jonkun, joka valtasi sielun ja ajatukset ja käänsi elämän toiselle uralle, niin piti hyljätyn tyytyä siihen. Ei tuomita tai murhata. Mutta Frans Röy ja hän joutuivat erimielisiksi, kun harkittiin, mikä oikeudenmukaisesti voisi erottaa aviopuolisot. Varsinkin kun he kajosivat siihen, minkä pitäisi heitä pidättää. Mary oli tässä paljoa vaateliaampi kuin toinen. Frans Röy ehdotti leikillään, että Maryn piti sanoa: "aviopuolisoilla on täysi vapaus erota; mutta he eivät saa sitä käyttää!" Toinen taas ehdotti, että Frans Röy sanoisi: "aviopuolisoiden on nimenomaan erottava; ellei heillä ole todellista perustetta, pitää heidän lainata joku!"
He joutuivat tässä keskustelussa syvemmälle kuin sanoihin. Frans Röytä viehätti hänessä kuin uusi laji kauneutta se, että Mary oli niin perin itsenäinen. Se loi uutta loistoa kaikkeen muuhun. Se ei ollut vallanhimoa. Se oli vaan suojaa, mutta korkeinta. Koko olento yhtyi siinä, loistaen. "Älä koske minuun!" säteili silmistä, äänestä, ryhdistä. Ehkä, jos siksi tulisi, valmis marttyyrikunniaan. Marystä tuli paljoa suurempi. Mutta myös avuttomampi. Juuri tuollaiset silmäävät liian korkealle ja kaatuvat ensi askeliin. Silloin he useinkin lankeavat kauheasti.
Frans Röy tuijotti häneen, unhotti vastaamisen, unhotti, missä istui. Tuntui kuin joku huutaisi: "Ota vaari hänestä!" Ritarillisuus tunkeutui hänen rakkauteensa voimakkain komentosanoin.
Mary huomasi hänen jäävän syrjään heidän keskustelustaan; mutta se ei häntä pysäyttänyt; aine oli liian kallista. Kun Frans Röy taas alkoi tarkata, kuuli hän Maryn purkavan sisällisintään, varmaan sitä aavistamatta. Mary sanoi, mitä oli miettinyt siitä alkaen, kun osasi sellaista ajatella. Se oli hänen puoleltaan niin luonnollista kuin nostaa hamettansa siinä, missä oli likaa, tai ulkona rannasta uida, kun ei enää ulotu pohjaan. Yksilöllisyys pelastettakoon, kasvakoon. Älköön sorrettako, älköön tahrattako; se oli ensimäinen ja viimeinen vaatimus.
Mutta Mary tunsi samalla Frans Röyn puoleen omituista vetoa, joka sai hänet puhumaan kaikki, mitä mielessä oli. Viime kerrasta oli niin pitkä aika. Hän ei lainkaan tiennyt, että sillä persoonallisuudella, joka vapauttaa ajatuksemme, samalla on valtaa meihin. Hän vaan tunsi, että täytyi puhua — ja hillitä itseään. Suloinen tajunta, jota hän ensi kerran koki.
Sen vuoksi liukui puheenaine edemmä. Sanoissa, jotka siirtyivät yhä lähemmä heihin itseensä ja lopulta eksyivät silmäin ja hengityksen hiljaisuuteen. Alice oli mennyt mallinsa luo. He joutuivat hämille huomatessaan jääneensä kahden. He vaikenivat ja välttivät toistensa katseita.
Kun oli hätäisesti katseltu milloin yhtä, milloin toista lukuisista taide-esineistä, yhtyi heidän huomionsa erääseen kädettömään fauniin; se seisoi heitä nauraen. He puhuivat yhdessä tästä vanhasta taidekappaleesta vaan ollakseen vaikenematta. Mistähän se lie löydetty? Miltä ajalta se oli? Se oli varmaankin ollut kallis. He puhuivat hillityin sanoin, hyväilevällä äänellä ja välttelevin silmin. Eivätkä he myöskään seisseet varmalla pohjalla. He tunsivat itsensä kevyemmiksi, ikään kuin olisivat ylemmässä ilmakerroksessa. Heistä tuntui, että se, mitä he ajattelivat oli paljastettuna, ja että he itse olivat läpikuultavia.
Silloin tuli Alice takaisin. Hän katsoi heihin sellaisella silmäyksellä, joka herätti molemmat. "Joko nyt olette selvillä avioliitosta?" sanoi hän; avioliitostahan puhuttiin, kun hän lähti huoneesta.
— Mary muisti, että hänen oli mentävä asialle ja että vaunut odottivat. Frans Röy muisti myös, mitä hänen oli toimitettava. Siksi he menivät yhdessä ulos. Läpi pihanpuoleisen huoneen, eteisen ja portista, Maryn vaunuja kohti. Mutta he eivät enää löytäneet äskeistä sävyä, ja siksi he olivat vaiti.
Hattu kädessä Frans Röy avasi hänelle vaunujen oven. Mary astui sisään, nostamatta katsettaan. Kun hänen istuuduttuaan oli tervehdittävä, odottivat häntä väkevimmät silmät, mihin hän koskaan oli katsahtanut. Täynnä intohimoa ja kunnioitusta.