Kahden tunnin päästä Frans Röy oli jälleen Alicen luona. Kauemmin hän ei voinut olla yksinään taivasta tavoittavine toiveineen.

Missä hän oli sillä välin ollut? Kaupungilla ottamassa jäljennöstä Donatellon "pyhästä Ceciliasta". Hänen täytyi verrata! Mutta sen saattoi Alice ennakolta arvata, että Donatellon Cecilia joutui kamalasti tappiolle.

Nyt alkoi Alicea todella pelottaa. "Rakas ystävä, te ajatte koko asianne pilalle. Se on luonteenne mukaista." Hän vastasi ylpeästi: "En ole vielä koskaan todenteolla pyrkinyt päämäärään, jota en myös olisi saavuttanut." — "Sen kyllä uskon. Te voitte tehdä työtä, te pääsette esteistä voitolle, te voitte myös odottaa." — "Voin kyllä!" — "Vaan te ette voi hillitä itseänne, te ette voi antaa hänen tulla teidän luoksenne." — "Mitä tämä nyt merkitsee, Alice?" — Se koski häneen kipeästi. "Sen on määrä muistuttaa teille, rakas ystävä, että te ette tunne Maryä, te ette tunne sitä maailmaa, missä hän on. Te olette metsäkarhu." — "Vaikkapa niin, että olenkin metsäkarhu. Sitä vastaan minulla ei ole mitään. Mutta entä kun hän nyt on mielistynyt metsäkarhuun? Sellaisessa asiassa ei erehdy!" Hän ei suvainnut alennettavan korkeata mielialaansa. Sitten hän kääntyi rukoillen Alicen puoleen; vieläpä tahtoi häntä syleillä; hänellä oli taipumusta syleilemään.

"Ei, olkaa nyt siivolla, Frans! Johan te häiritsette minua toisen kerran." — "Teitä on nyt häirittävä, te ette saa muovaella sen naisen mukaan, joka on tuolla vankilassanne. Rakas Alice, oma ystäväni, teidän on muovaeltava minun onneani!" — "Mutta mitä voin sen lisäksi tehdä, mitä jo olen hyväksenne tehnyt?" — "Te voitte minulle hankkia pääsyn heidän kotiinsa." Alice harkitsi. "Ei se ole niinkään helppoa." — "Mitä vielä — te kyllä sen keksitte. Teidän täytyy, teidän täytyy!" Niin kauan hän puhui, syleili ja hellitteli, kunnes Alice taipui ja lupasi.

Miten hän siinä nyt menettelikin, — huonosti asian kävi. "Jos pyydän isää ottamaan vastaan nuoren miehen, jolle häntä ei ennen ole esitetty, niin varmasti hän sen käsittää väärin", sanoi Mary. Alice myönsi sen kohta. Hän oli suuttunut itseensä, kun ei ollut tuota älynnyt. Sen sijaan että olisi Maryn kanssa neuvotellut, eikö asiaan voisi toisella tapaa käydä käsiksi, hän jätti koko tuuman. Hän oli harmissaan vielä ilmoittaessaan Frans Röylle tuloksen; hän tunsi, sanoi hän, ettei Mary halunnut ketään välittäjäksi. Hän teroitti taas, että Röyn oli oltava varovainen.

Frans Röy joutui onnettomaksi. Alice ei ruvennut häntä lohduttamaan.

Päivää myöhemmin Frans Röy taas tuli. "Minä en voi siitä luopua", sanoi hän. "Myöskään en voi mitään muuta ajatella."

Niin kauan hän istui siellä ja niin usein hän uudisti iäti samaa kaikenlaisin kertauksin, ja niin onneton hän oli, että hyvän Alicen tuli häntä sääli. "Kuulkaapas", sanoi hän, "minä kutsun heidät yhdessä tänne. Siten voi kutsu Krogien luo tulla itsestään." — Hän hypähti pystyyn: "Sepä on mainio aate. Rakas ystävä, tehkää niin!" — "Ei sitä voi nyt heti tehdä. Anders Krog on kipeänä. Meidän täytyy odottaa." Frans Röy seisoi pettyneenä ja tuijotti häneen. "Mutta ettekö voi toimittaa meitä kahta taas yhteen?" — "Kyllä minä sen voin." — "No toimittakaa — niin pian kuin suinkin! Rakas, hyvä ystävä, niin pian kuin suinkin!"

Se onnistui. Mary oli heti valmis häntä taas tapaamaan.

He yhtyivät Alicen luona ajaakseen yhdessä näyttelyyn Champs
Elysées'hen.