Taideteoksien yhdessä katseleminen on todellista keskustelua ilman sanoja. Ne harvat sanat, mitä siinä puhutaan, herättävät satoja. Vaan näitä ei sanota. Toinen tuntee toisen kautta tai luulee tuntevansa. He yhtyvät molemmat yhdessä kuvassa erotakseen toisessa. Silloin he oppivat toisiaan tuntemaan paremmin yhdessä tunnissa kuin muuten viikoissa. Alice johti heitä kuvasta kuvaan; mutta itse pysyi hän omalla alallaan — mitä edemmä, sitä täydellisemmin. Hän katsoi niinkuin taiteilija katsoo. Ne kaksi, jotka aloittivat kuvista, joutuivat yhä suuremmassa määrin havaitsemaan toisiaan kuvien kautta. Siitä tuli kuiskutusleikkiä nopein silmin, niukoin sanoin, kevyesti osoittelevin sormin. Mutta ne, jotka hapuilevat toistensa lähelle salateitä, riemuitsevat samalla määrättömästi. Ja suovat kernaasti aavistaa, että niin on asian laita. Se on kuin lintujen leikkiä, jotka uivat veden alla ja pistäytyvät esille kaukana — sitten taas hakeakseen toistensa seuraa. Hetken onnea lisäsivät ne monet silmät, jotka heitä katselivat.
Alikerrassa kuvateosten seassa Alice vei heidät ihan keskelle alaa. Hän seisahtui tyhjän jalustan eteen ja kääntyi kaitsijan puoleen. "Eikö atleetti vielä ole kunnossa?" — "Ei, neiti, ei, paha kyllä", vastasi toinen. "Lieneeköhän sitä taas kohdannut onnettomuus?" — "En tiedä, neiti." Alice selitti Marylle, että eräs atleettikuvapatsas oli mennyt pystytettäessä palasiksi. "Atleetti?" kysäsi Frans Röy, hän oli hieman syrjemmällä, nyt hän riensi paikalle. Molemmat toiset hymyilivät. "Mikä atleetti? Ettekö te puhuneet atleetista?" — "Kyllä", sanoivat he ja nauroivat. "Mitä nauramista siinä on?" sanoi Frans Röy. "Minulla on serkku, joka on atleetti." Nyt molemmat naiset nauroivat hurjemmin. Frans Röytä kovasti ihmetytti. "Voin vakuuttaa, että hän on kunnollisimpia miehiä, mitä tunnen. Ja niin eriskummaisen vikkelä. Meidän suvussamme on sitä vikaa. Poikana minä olin kahtena kesänä hänen luonaan sirkuksessa."
Toiset nauroivat. "Mitä vietävää te nauratte? Minulla ei elämässäni ole ollut ihanampia päiviä kuin sirkuksessa." Naiset kiiruhtivat ovelle päin, hurjasti paeten nauruineen. Frans Röyn täytyi seurata, mutta hän oli äkeissään: "En minä käsitä, mitä te nauratte", sanoi hän, kun he kaikki istuutuivat vaunuihin. Vaan nauroi itsekin.
Tästä pikku väärinkäsityksestä johtui, että kaikki kolme olivat mitä parhaalla tuulella, kun pysähdyttiin Maryn asunnon eteen.
Alice ja Frans Röy ajoivat edemmä kahden. Frans Röy kääntyi ylen onnellisena Aliceen päin ja kysyi, eikö hän ollut tänään esiintynyt kilttinä poikana? Eikö hän ollut pysynyt nahoissaan? Eikö hänen "afäärinsä" ollut loistavalla kannalla? Hän ei malttanut kuulla toisen vastauksia, hän nauroi ja jaaritteli ja tahtoi vihdoin seurata Alicea kotiin. Mutta sitäpä Alice varoi sallimasta. Sitten Frans Röy tahtoi korvaukseksi, kun jätti hänet rauhaan, että Alice ottaisi heidät molemmat mukaansa ajoretkelle _bois de Boulogne'_en, pitkin tietä _la bagatelle'_n ohi. Se retki oli sovitettava aamuksi kello yhdeksän. Silloin tuoksui metsä vahvimmin, silloin kuului lintujen laulu raikkaimmin, ja silloin he saisivat vielä olla yksin. Sen Alice lupasi.
Seuraavana perjantaina Alice nouti Maryn ennen kello yhdeksää aamulla, sitten he lähtivät noutamaan Frans Röytä.
Jo etäältä Alice näki hänen astuvan edestakaisin katukäytävällä. Käynnistä ja ryhdistä hän aavisti pahaa. Mary ei voinut häntä nähdä, ennenkuin vaunut pysähtyivät. Mutta silloinpa hänen kasvojensa yli lennähti liekki kaikesta siitä tulesta, mikä Frans Röyn kasvoissa paloi. Tämä hyökkäsi vaunuihin kuin saaliiksi voitettuun laivaan. Alice riensi kiinnittämään hänen huomiotansa, jott'ei heti tulisi purkausta. "Kuinka ihana aamu", sanoi hän, "juuri senvuoksi, ettei nyt ole täyttä aurinkoa! Ei mikään ole kauniimpaa kuin hillitty sävy sellaisessa värikkäässä maisemassa, jollaiseen nyt ajamme." Mutta Frans Röy ei kuullut, hän ei ymmärtänyt mitään paitsi Maryä. Valkea huntu, heitetty hänen punaisen tukkansa ylitse, puoliavoin, raikas suu sai hänet järjiltänsä. Alice mainitsi, että metsän tuoksu oli rikastunut siitä alkaen, kun japanilaiset puulajit olivat varttuneet. Aina kun nämä lähettivät huimia tuulahduksia tyylikkääseen eurooppalaiseen metsäntuoksuun, tuntui siltä, kuin outoja lintuja pyrähtelisi oudoin huudoin puiden seasta. Heti julisti Frans Röy pontevasti, että siitä saivat metsän omat linnut uutta laulua. Niin ihmeellisesti kuin ne lauloivat tänä aamuna, arveli hän, eivät ne olleet koskaan laulaneet.
Alice pelkäsi räjähdystä yhä pahemmin. Hän tahtoi sen ehkäistä houkuttamalla Frans Röytä katsomaan värien vastakohtia metsässä ja niityllä ja etäisyydessä. Retki la bagatelle'a kohti onkin niistä niin rikas. Mutta Frans Röy istui taaksepäin, hänen täytyi joka kerta kääntyä heistä poispäin, nähdäkseen, mitä Alice tahtoi hänen näkemään. Siitä hän kävi maltittomaksi; vielä pahemmin siitä, että Maryn ja hänen joka kerta oli keskeytettävä puheensa. "Emmekö mieluummin astu maahan ja hieman kävele?" sanoi hän. Vaan tätäpä Alice enimmin pelkäsi; mitä silloin voisikaan Frans Röyn päähän juolahtaa?
"Katsokaahan toki ympärillenne!" huusi Alice Frans Röylle. "Eikö tunnu siltä, kuin värit laulaisivat kuorossa?" — "Missä?" kysyi hän jyrkästi. — "Hyvänen aika, katsokaapas vaan kaikkea tuota erilaista vihreyttä itse metsässä! No mutta katsokaa! Ja sitten niityn vihreyttä taas sen rinnalla!" — "Minä en huoli sitä katsella! En hituistakaan!" hän kääntyi taas naisiin päin ja nauroi. "Eiköhän kuitenkin olisi parempi astua maahan?" ryntäsi hän jälleen. "Toista on sentään metsässä juoksennella kuin sitä katsella. Samoin nurmella." — "Nurmelle on kielletty astumasta." — "No kävellään sitte helkkarissa maantiellä ja katsellaan kaikkea. Kyllä se on vähän parempaa kuin ajaa ahtaissa vaunuissa!" Mary yhtyi siihen.
"Enpä minä tosiaankaan ole tuonut teitä tänne kävelemään. Meidänhän piti ihailla historiallista _la bagatelle'_n linnaa ja sitä ympäröivää metsää. Sen vertaa ei ole missään. Ja pitihän meidän päästä niin kauas kuin suinkin. Sitä emme ainakaan voi, jos alamme kulkea jalan."