He saapuivat kaikki neljä hotellin päivällispöytään kello 1/2 8. Mary tuli aika väsyneenä; Jörgen Thiis meni häntä vastaan ja sanoi: "Neitihän on tällä kertaa tutustunut Frans Röyhyn?" — Isä ja rouva Dawes olivat hyvin tarkkaavaisia; he ilmaisivat sillä, että Jörgen varmaankin oli juuri puhunut siitä heille. Aina kun Mary joutui tuntemaan jonkun uuden herran, olivat näet molemmat huolissaan. Mary punastui; hän tunsi sen itsekin ja sävähti siksi yhä punaisemmaksi. Molemmat vanhukset tuijottivat. "Olen tavannut hänet miss Clerc'in luona", vastasi Mary. "Useita kesiä ovat miss Clerc'in äiti ja hän itse olleet Norjassa ja siellä seurustelleet Frans Röyn omaisten kanssa; he ovat samasta kaupungista. Pitääkö minun antaa lisätietoja?" Jörgen Thiis säikähti. Toiset tuijottivat. Jörgen hätäili: "Sanoin juuri äsken isällenne ja rouva Dawesille, että meidän nuorempien upseerien kesken pidettiin Frans Röytä parhaana mitä meillä on. Niin etten minä sillä mitään pahaa tarkoittanut." — "Sitä en teistä olekaan epäillyt. Vaan kun en itse ole siitä tuttavuudesta täällä kertonut, niin ei minusta näy vierailla olevan syytä sitä julistaa." — "Ihan kauhuissaan sanoi Jörgen Thiis, että — että hänellä siinä kohden ei ollut muuta mielessä kuin osaksi — että, että, — —." "Sen kyllä tiedän", vastasi Mary keskeyttäen.
Sitten he menivät yhdessä alakertaan. Pöydässä — heillä oli muista erillään oma pöytänsä — Jörgen Thiis tietysti tarttui keskeytyneeseen puheenaineeseen. Sitä ei voinut tuolla tapaa sikseen jättää. Upseerit, sanoi hän, pitivät ikävänä seikkana, että Frans Röy oli siirtynyt insinöörikuntaan. Hän oli niin etevä strateegi. Heidän harjoituksensa, sekä tietopuolisemmat että käytännölliset, olivat hänelle antaneet tilaisuutta osoittaa suurta kykyänsä. Jörgen mainitsi esimerkkejä, mutta toiset eivät niitä ymmärtäneet. Sitten hän siirtyi kertomaan juttuja Frans Röystä. Toverielämästä, hänen toiminnastaan. Niiden oli määrä näyttää, kuinka suosittu ja sukkela hän oli; mutta Mary väitti niiden osoittavan varsinkin sitä, kuinka poikamainen hän oli. Jörgen silloin hieman perääntyi; hän olikin kuullut niitä vaan kerrottavan; olihan Frans Röy häntä vanhempi. "Mitä te hänestä pidätte?" kysyi Jörgen Thiis äkkiä hyvin viattomasti. Mary viivytteli. Toiset nostivat silmänsä. "Hän jaarittelee niin liian paljon." — Jörgen nauroi. "Mutta mitä hänen pitäisi teidän mielestänne tehdä? Hänessä kun on niin paljon voimaa." — "Pitääkö sen päästä meidän muiden ihmisten kimppuun?" Sille he kaikki nauroivat, ja niin heltisi se kireys, joka tähän asti oli pitänyt kaikkia hämillä. Krog ja rouva Dawes tunsivat olevansa turvassa Frans Röyltä. Samoin Jörgen Thiis.
He nousivat taas yläkertaan puoliyhdeksän aikaan. Mary pyysi anteeksi poistumistaan, hän oli väsynyt. Huoneestaan hän maatessaan kuuli Jörgen Thiisin soittavan. Silloin Mary itki. —
* * * * *
— Seuraavana iltana merellä, aavalla ja rasvatyynellä. Vienossa hämyssä kesäyötä vastaan; kaksi savupatsasta etäällä, muuten ei mitään. Jakamatonta sameanharmaata edessä ja alla. Mary nojautui laivan parrasta vasten. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt; koneen jyske ainoa ääni. Hän oli juuri ollut kannen alla kuulemassa soittoa, vaan noussut sieltä ennen muita. Sanomaton yksinäisyyden tunne ajoi hänet ylös sisällyksettömään näköalaan. Kaikkialla pilviä rajoina.
Ei mitään muuta kuin pilviä; ei edes kajastusta auringosta, joka oli laskenut.
Mitä hänellä itsellään nyt oli jäljellä siitä maailman loistosta, josta hän oli tulossa? Eikö hänessä itsessään ja ympärillä ollut yhtä tyhjää? Matkaelämä oli nyt mennyttä; ei hänen isänsä eikä rouva Dawes voinut tai tahtonut jatkaa; sen hän ymmärsi. Siinä lahdessa, jossa heidän kotinsa oli, ei ollut ainoatakaan naapuria, kenestä hän olisi piitannut. Siinä kaupungissa, missä he asuivat, puolen tunnin matkan päässä, ei yhtäkään ihmistä, johon hän olisi kiintynyt. Hän ei ollut malttanut siitä huolehtia. Hänellä ei missään ollut vakinaista asuntoa. Se elämä, joka versoo maaperästä ja sitoo kaikkeen, mitä siinä on, se ei ollut hänen. Kenen tahansa luo hän meni, tuntui keskustelu pysähtyvän, jotta voitaisiin ottaa esille muuta puhuttavaa, mikä hänelle soveltuisi. Ne globe-trotter'it, jotka kulkivat maapallon ympäri kuten hän itsekin, juttelivat matkan tapauksista, museoista ja musiikista siellä, missä joutuivat yhteen. Välistä myös ratkaisemattomista kysymyksistä, jotka liitelivät mukana, minne hyvänsä he menivät. Vaan niissä ei ollut ainoatakaan, mikä olisi häntä koskenut. Käsittelykaavat hän osasi ulkoa. Ne olivat lähinnä jonkunlaisia kieliharjoituksia tai joutopuhetta ilman mitään tarkoitusta.
Hänen osakseen tullut ihailu, joka toisinaan kohosi jumaloimiseksi, alkoi jo silloin, kun hän vielä oli lapsi ja piti sitä leikkinä. Vähitellen hän oli siihen niin tottunut kuin vastakkaistanssin vuoroihin. Muuan ainokainen tapahtuma, joka oli koko perhettä pelästyttänyt, pari kohtausta, jotka olivat tuntuneet raskailta, oli jo aikoja unhotettu; kaikki oli nyt jokapäiväistä, vailla todentekoa. Hän oli jäänyt tyhjin käsin ja yksin.
Riuhtaisten hänen ruumistaan hypähti Frans Röyn sankarimuoto esille. Niin ilmeisenä, niin äärimmäisen selväpiirteisenä, että Marystä tuntui kuin ei voisi liikahtaa hänen tähtensä.
Frans Röy ei ollut muiden kaltainen. Tämäkö häntä oli pelottanut?