Alussa sai hän itse olla rauhassa. Vaan vähin erin uskalsi jo "hyljättykin" käydä hänen kimppuunsa. Kaikki pistelivät hänen ruokahaluansa, vallanhimoansa ja varsinkin hänen alamaista palvelijanosaansa Maryyn nähden. Maryllä oli Krogien varhain kehittynyt kyky huomata liiallisuudet, niin että hän nauroi muiden mukana silloinkin, kun ivattiin alamaisuutta häntä kohtaan. Jörgen Thiis ei siitä ollut millänsäkään. Hän söi yhtä vahvasti, oli yhtä turhantarkka retken johtajana ja pysyi järkkymättä Maryn kekseliäänä, väsymättä paikalle kiitävänä auttajana.
Laiva oli ihan täynnä matkustajia, joukossa useita ulkomaalaisia; mutta Jörgen Thiisin hilpeä seurue oli keskuksena; luonto houkutti niin alinomaa matkustajat ihailemaan, etteivät he kovin paljoa hieroutuneet toistensa kimppuun. Heistä tuntui kuin kuulisivat jotakin suurta esitettävän. Ihmeet seurasivat täällä toisiansa. Lisäksi tuli päivän pituus. Joka vuorokauden päästä kävi yö lyhyemmäksi, viimein katosi. He kiitivät eteenpäin pelkässä valossa, ja se huumasi. He eivät väsyneet. He joivat, tanssivat, lauloivat; lopulta heissä kaikissa oli sama mieliala. He ehdottelivat sellaista, mikä muuten olisi tuntunut mahdottomalta; täällä se sopi maiseman villiyteen, valon huumeeseen. Kun Maryltä kova tuuli kerran vei hatun, hyppäsi kaksi kavaljeeria mereen sitä noutamaan. Toinen oli tietysti Jörgen Thiis. Mielten jännitys oli noussut arkipäiväistä ylemmä. Jotkut uupuivat; he nukkuivat öin ja päivin. Vaan useimmat kestivät, ainakin niin kauan kuin kuljettiin eteenpäin. Niiden joukossa Mary.
Jörgen Thiis oli kunnioittavalla lujuudellaan pakottanut kaikki siihen, että he kohtelivat Maryä jokseenkin samoin kuin hän itse. Myöskään ei sattunut pienintäkään seikkaa, joka olisi tätä häirinnyt. Se johtui varsinkin hänen omasta hienoksi harjaantuneesta käytöstavastaan valppaine kykyineen olla huomaavainen.
Heidän siirtyessään takaisin rannikkolaivaan pyysi hän vilpittömän kiitollisena Jörgen Thiisiä tulemaan mukaan kotiin Krogskogeniin. "En minä voi näin äkkiä lopettaa", sanoi Mary.
Ja siellä Jörgen Thiis viipyi useita päiviä. Kaikki oli hänestä siellä kaunista ja virkistävää. Se taideaisti, mitä hänessä oli, kohdistui enimmäkseen pikku esineisiin; hän siis ihaili kansatieteellisiä kapineita, ja niitä täällä oli kylliksi. Huoneet ja niiden kalustus olivat ihan hänen makunsa mukaisia. Rouva Dawesille, jolle hän puhui vapaasti, hän uskoi salaisuutensa; se mikä oli rauhallista, hillittyä, toi hänen mieleensä lemmenkaihoa, sanoi hän. Hän haaveili piaanoa soittaen, pitkiä aikoja, yhä uudestaan. Ja aina siihen suuntaan.
Maryä hän kohteli yhtä kunnioittavasti kahden kesken kuin muiden seurassa. Siitä saakka, kun he olivat tuttuja, Mary ei ollut kuullut ainoatakaan sanaa, jota voisi pitää johdantona kosintaan; eipä edes ainoata sanaa, jota voisi sanoa johdannon johdannoksi. Ja se oli Maryn mieleen.
Yhdessä he retkeilivät metsässä ja vainiolla; he soutelivat yhdessä sukulaisia tervehtimään. Jörgenillä oli avain hänen uimahuoneeseensa. Hän kävi siellä, ennenkuin kukaan muu oli valveilla. Usein taas heidän retkensä jälkeen.
Mary itse oli käynyt seuranhaluisemmaksi. Jörgen huomautti siitä. "Niin", vastasi Mary, "nuoret ihmiset elävät täällä lähemmin yhdessä, ikäänkuin sisaruspiirissä, ja siksi ne ovat toisenlaisia, vapaampia, terveempiä. Se on minuunkin tarttunut."
Jörgenin piti eräänä aamuna lähteä kaupunkiin, ja Mary meni mukaan. Hän tahtoi käydä Klaus sedän, hänen ottoisänsä luona, jota ei ollut kotiintulostaan asti tavannut.
Klaus setä istui perimmäisessä huoneessa savupilvessä ikäänkuin hämähäkki harmaan seittinsä takana. Hän hypähti seisaalle nähdessään Maryn astuvan sisään, häpesi ja vei hänet "isoon tupaan." Jörgen oli ennakolta varoittanut Maryä, että Klaus setä tuskin oli hyvällä päällä; hänellä oli taaskin ollut tappioita. Niinpä heti kun he istuutuivat tyhjään, jäykkään saliin, hän alkoikin valitella aikoja. Tapansa mukaan hän koukisti selkänsä kyrmyyn, levitti jalkansa painaakseen kyynärpäänsä niitä vasten ja pitkät sormensa vastakkain. — "Niin, kyllähän teidän on hyvä, kun vaan lystäilette!" Ehkä hän tahtoi tämän taas hyvittää ja sanoi: "Enpä ole koskaan nähnyt kauniimpaa paria!"