Jörgen nauroi, vaan punastui ihan ohimoihin asti. Mary istui jäykkänä; se ei häneen ulottunut.
Jörgen saattoi hänet takaisin Krogin taloon torin varrelle; se olikin aivan lähellä. Hän ei puhunut tiellä sanaakaan ja sanoi hätäiset hyvästit. Sitten häneltä tuli sana, että hänen täytyi viipyä iltaan asti; silloin hän ajaisi Krogskogeniin pyörällään. Se ei ollut sopimuksen mukaista; mutta Mary lähti.
Laivassa kotimatkalla Mary sitten ajatteli mahdollisuutta: pari hänestä ja Jörgen Thiisistä? Ei! Se ei ollut koskaan sattunut hänen mieleensä. Jörgen oli kaunis, komea mies, mainio kavaljeeri, todellinen taiteilija piaanonsoitossa. Hänen hyvästä päästään, hänen hienosta käytöksestään oltiin yksimielisiä. Vieläpä sekin, mikä ennen niin inhotti, hänen nautinnonhimonsa, joka saattoi puhjeta esille katseessa ja ilmeessä ja käydä imevän kaltaiseksi, mitä ei sietänyt nähdä… ehkä juuri siitä peruspohjasta muu oli kehittynyt? Aisti täydellisyyteen taiteessa, kurissa, puheessa? Mutta siihen jäi jotakin selittämätöntä. Hänestä oli yhdentekevää, mitä se oli, sillä hän jätti sikseen kaikki nämä mietiskelyt. Ne eivät häneen kuuluneet.
Hän oli tavannut erään talonpoikaisvaimon, joka oli nuoruudessaan heillä palvellut; hänen viereensä Mary nyt istuutui. Vaimo ilostui: "Kuinkas teidän isänne jaksaa? Nyt minä olen käynyt vanhaksi, mutta sen sanon, että niin monta kuin olenkin tuntenut, — parempaa miestä kuin isänne en ole koskaan tavannut. Hän on ja pysyy kaikkein parhaana."
Tämä lausuttiin niin odottamatta ja lämpimästi, että Mary heltyi. Vaimo kertoi sitte piirteen toisensa jälkeen isän hienotunteisuudesta ja hyvyydestä. Sitä hän jatkoi koko matkan. Ensin tuntui Marystä, ettei mitään suloisempaa ollut pitkään aikaan sattunut. Vaan sitten hän pelästyi. Hän oli kerrassaan unhottanut, kuinka syvästi hän itse rakasti isäänsä. Vieraantunut sitä ilmaisemasta. Miksi? Miksi hänen mielensä oli kiinni niin paljossa muussa eikä hänessä, joka oli kaikista paras ja rakkain?
Hän kiirehti ylöspäin taloa kohti. Vaikka isä oli käynyt niin kivulloiseksi, ei hän viime aikoina ollut melkein laisinkaan käynyt isän luona. Päästyään lähemmä hän näki Jörgenin polkupyörän nojaavan portaita vasten ja kuuli hänen soittavan. Mutta Mary riensi ohitse, isäänsä tapaamaan, joka istui konttoorissa pulpetin ääressä kirjoittamassa. Mary kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, katsoi hänen hyviin silmiinsä ja suuteli vielä kerran. Herkästi havaiten, mikä on lystikästä, hän nauroi nähdessään isänsä kummastuksen. "Niin, kyllähän sinä voit minua ihmetellä, sillä minä teen sitä niin kovin harvoin. Mutta sittenkin on asia niin, että pidän sinusta niin äärettömästi." Taas hän suuteli isäänsä. "Rakas lapseni!" sanoi Krog ja hymyili rynnäkön lävitse. Hän oli siitä onnellinen, sen Mary näki. Vähitellen tuli hänen silmiinsä se omituinen kirkastus, jota ei kukaan unhottanut. Mary ajatteli itsekseen: näin minä teen täst'edes joka ainoa päivä!
Jörgen ja hän olivat päättäneet lähteä pyöräretkelle pitkin seutua. Seuraavana päivänä he olivat matkalla. Se sukulainen, jonka luo he saapuivat, muuan komppanianpäällikkö, riemastui heidän tulostaan. Heidän täytyi lopulta jäädä sinne sekä kahdeksi että kolmeksi päiväksi. Ympäristön nuoriso hankittiin seuraksi, pantiin toimeen retki tunturilaitumille, mikä taas oli Marylle ihan uutta. "Tunnen kaikki maat vaan en omaani." Ensi vuonna hän matkustaisi Norjassa; siihen ei tarvittaisi erikoista matkaseuraa. Tämä aie kun oli mielessä, niin kotimatkasta tuli oikea herraskulku.
Juuri kun Jörgen ja hän jättivät pyöränsä nojaamaan portaita vasten, tuli pikku Narina juosten ovesta ja kiireesti portaita alas. Hän itki, vaan ei nähnyt tulijoita; hän oli menossa toiseen rakennukseen. Kun Mary huusi: "Mikä nyt on?" pysähtyi Nanna ja purskahti: "Voi tulkaa, tulkaa, minä juuri haen väkeä!" Yhtä kiireesti taas ylös ilmoittamaan, että nyt ne tulivat. Jörgen perästä, sitten Mary. Riennettiin läpi eteisen, ylös portaita, pitkin käytävää perimmäistä huonetta kohti oikealle. Siellä makasi Anders Krog laattialla ja rouva Dawes oli polvillaan hänen vieressään, parkuen. Krog oli saanut halvauksen. Jörgen nosti ja kantoi hänet laattian poikki sänkyyn ja sovitti hänet siihen. Mutta Mary syöksi jälleen alakertaan telefonoimaan lääkäriä.
Lääkäri ei ollut kotona, Mary haki häntä paikasta toiseen. Sillä välin hänessä huusi epätoivo siitä, ettei hän ollut isänsä luona, kun tämä kohtaus sattui! Olihan hän juuri luvannut itsekseen olla hänelle joka päivä hyvä — ja sitten lähtenyt hänen luotaan! Niin, vielä tänään hän oli iloinnut, kun pääsisi ensi kesänä matkustelemaan ympäri maata ilman häntä! Millainen hänestä oli tullut? Mikä hänet oli riivannut?
Saatuaan puhutella lääkäriä hän heti riensi takaisin isän luo. Tämä oli sillä välin riisuttu ja Jörgen poissa. Mutta rouva Dawes istui tuolilla päänaluksen vieressä, kädessä kirje, äärettömän onnetonna. Maryn nähtyään hän oitis ojensi tälle kirjeen, kääntämättä silmiään sairaasta.