Voitontunteessaan Mary oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Jörgenistä tuntui armolta, että Mary häntä sinutteli. Muuhunpa Mary ei suvainnutkaan mukaantua. Jörgen yhä odotteli; mutta Mary ei suonut lisää. Ei koko päivään. Sitten Jörgen turvautui piaanoon ja valitteli hirveästi. Mary avasi ovet, jotta rouva Dawes kuulisi. "Poika rukka!" sanoi rouva Dawes.
Seuraavana päivänä Mary ei tullut huoneestaan, ennenkuin heidän oli lähdettävä laivalla Klaus sedälle. "Tänään sinä olet oikein la grande dame!" — Jörgen tarkasteli häntä ihaillen; Mary oli komeassa pariisilaisessa käyntipuvussaan. "Tahdot kai valtavasti vaikuttaa Klaus setään?" — "Sitäkin. Vaan onhan nyt sunnuntai. — Sanoppa", ja hän kävi äkkiä vakavaksi: "Tietääkö Klaus setä isän onnettomuuden?" — "Ettäkö hän on sairaana?" — "Ei, vaan syytä siihen?" — "Sitä en osaa sanoa. Minä tulen kotoa. — Minä en ole mitään sanonut. En kotonakaan." — Se oli Maryn mieleen. Siksi heillä olikin hauska, hilpeä retki rantaan ja sitten laivalla. He kuiskailivat häistä, kuukauden virkalomasta niiden jälkeen, Tukholman elämästä, kuinka Mary kävisi siellä ja Jörgen kotona joulun aikaan ja nyt heti tehtäisiin pikku retki Kristianiaan, sanalla sanoen: pilvetön oli heidän taivaansa.
Klaus setä tavattiin savuluolassaan, jossa häntä enemmän aavistettiin kuin nähtiin. Hän säikähti itsekin, kun Mary kaikessa komeudessaan seisoi hänen edessään. Hän riensi heidän edellään isoon jäykkään saliin. Ennenkuin istuttiinkaan, sanoi Jörgen: "Niin, setä, nyt me tulemme sinulle ilmoittamaan —", hän ei ehtinyt edemmä; sillä Klaus setä näki kasvoista, mitä säteilevän uutta heillä oli mukanaan. "Toivotan onnea, toivotan onnea!" Pitkä mies ojensi kumartuen kummallekin käden: "Niin sanovat kaikki", riemuitsi hän, "että te kaksi olette kaunein pari, mitä kaupungissa on ollut. Näetkös", lisäsi hän, "me olemme jo aikoja teidät kihlanneet!" Heti kun he olivat istuutuneet, pimeni hänen muotonsa. Hän katsoi Maryyn säälivästi: "Isäsi, lapsi parka!" — "Isä jaksaa nyt paremmin", vastani Mary vältellen. — Klaus setä silmäsi häntä tutkien: "Eipä hän enää voi…", hän pysähtyi; hänen ei todellakaan ollut hyvä sitä lausua, eikä Marynkään. He jäivät siis ääneti istumaan. —
Kun taas puheltiin, koski se tavattoman huonoja aikoja. Nämä eivät tuntuneet aikovankaan lakata. Osakkeet olivat arvottomia, laivaliike lamassa, ei mitään uusia yrityksiä, rahat piilossa. Tällöin Klaus setä useasti silmäili Jörgeniä, ikäänkuin tahtoisi tiedustella enemmän, kun hän olisi poissa. Mary sen älysi ja antoi merkin Jörgenille, joka nousi ja pyysi suomaan anteeksi; hänen piti tavata paria toveria kaupungilla. Maryn ja Jörgenin kesken oli sovittu, että edellinen yksin puhuisi Klaus sedälle. Vaan mistähän Klaus setä tahtoi hänen kanssaan puhua? Mary oli jännittyneenä.
Tuskin oli Jörgen ehtinyt ovesta ulos, kun Klaus setä sanoi huolestuneen näköisenä: "Lapsi rukka, onko totta, että isäsi on kärsinyt suuria tappioita Amerikassa?" — "Hän on menettänyt kaikki", vastasi Mary. "Vai kaikki menettänyt?" — Hän tuijotti iso suu avoinna, kävi tulipunaiseksi ja puuskui: "No sitten minä käsitän niin hemmetin hyvin, mistä se halvaus tuli!" — hän syöksyi huoneessa edestakaisin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Väljät housut loksuivat jaloissa, pitkät kädet reuhtoivat. "Hän onkin aina ollut semmoinen herkkäuskoinen hölmö! Oikea tomppeli! Onko se laitaa, että kun niin suuri omaisuus on kiinni toisen asioissa, niin ei pidetä silmällä! Mokoma kirottu —" hän vaikeni äkkiä ja tiedusti mitä kummastuneimpana: "Mihin te naimisenne sitte perustatte —?"
Mary oli tuntenut itsensä loukatuksi sydänjuuria myöten jo aikoja ennen tätä kysymystä. Hänen läsnäollessaan noin käyttäytyä, hänen kuultensa noin puhua isästä! Kuitenkin hän vastasi mitä kauneimmin hymyillen ja veitikkamaisesti: "Sinuun, Klaus setä!"
Tämän ällistystä ei voi kuvata. Mary yritti sitä hillitä, ennenkuin se purkautuisi, laski pilaa ja käänsi puheen englanniksi, surkutellen Klaus sedän köyhyyttä! Mutta se oli yhtä tehotonta kuin linnunlaulu karhuun. "Se on sen saatanan Jörgenin tapaista", purskahti vihdoin, "keinotella heti minun niskaani!" — Hän harppoi taas pitkin laattiata, entistä vinhemmin: "Ha, haa! Senhän ties jo ennakolta! Kun jokin on hullusti, niin minut siihen avuksi! Tämmöisinä aikoina, kun tuskin ruokaani ansaitsen! Niin hävytöntä en ole ikipäivinäni kuullut!" Hän ei nähnyt Maryä, ei mitään. Tämän pohatan oikut, kiukku, hävyttömyys olivat aina saaneet vapaasti purkautua. "Jörgeniltä pitäisi, totta vie, kieltää sekin, mitä hän nykyään saa minulta! Hän ei tee muuta kuin vaatii lisää! Ja nyt minun muka pitäisi — — ha, haa! Kyllä se on poikaa!" —
Mary istui kalmankalpeana. Koskaan ennen ei oltu häntä nöyryytetty; koskaan ei ollut yksikään häneltä kieltänyt kohtelua, joka soi hänelle etusijan.
Mutta malttiaan hän ei menettänyt. — "Minä hoidan nyt isän tilejä", sanoi hän kylmästi; "niistä näkyy, että sinullakin ja hänellä on yhteisiä asioita." — "Kai, kai", sanoi Klaus setä, pysähtymättä ja häneen katsahtamatta: "Onhan niitä — parin sadan tuhannen verran. Mutta jos tilejä hoidat, niin kai myös näet, etteivät ne paperit näinä aikoina tuota juuri mitään." — "Nyt sinä liioittelet", vastasi Mary. "Vai niin, mitä sinä aiot niillä?" kysyi ukko ja pysähtyi, huudahtaen sitten kuin aavistaisi asian: "Onko Jörgen pyytänyt sinua ne myymään?" — "Jörgen ei ole minulta mitään pyytänyt", sanoi Mary ja nousi.
Hänen siinä seistessään kalpeana, pitkänä, komeana ja rohkeasti silmäilevänä masentui Klaus setä kokonaan. Tämä vaan tuijotti. Mary sanoi: "Surkuttelen, etten ole ennen tiennyt, mikä sinä olet." Kaikki etevämmyys haihtui Klaus sedästä, hän tyhmistyi ja jäykistyi. Hän ei kyennyt vastaamaan, eipä liikahtamaankaan. Hän päästi Maryn lähtemään. Ja tätä hän vähimmin halusi! Akkunasta hän katsoi Maryn jälkeen, näki hänen kiitävän sivutse läheistä toria kohti. Olipa Mary kaunis ja ylpeä! Ihan ilmestys!