— Kun Jörgen vähää myöhemmin tuli noutamaan Maryä tai oikeammin jäämään sinne hänen kanssaan päivälliselle — sillä päivälliskutsusta hän ainakin oli varma —, sai hän vastaansa saman ryöpyn kuin Mary ja lisääkin, kun Klaus setä nyt oli itseensä suunnattoman tyytymätön. Se oli nyt Jörgenin sovitettava. "Mitäs pirua sinä et itse tullut? Vai etkö uskaltanut? — Ja sitten sinä aiot saada hänen myymään osakkeita nyt, kun niillä ei ole mitään arvoa. Kirotun kevytmielinen köntys sinä oletkin aina ollut." — Klaus setä oli väärässä; mutta Jörgen tunsi hänet, hän tiesi, ettei nyt sopinut vastata. Hän kömpi sieltä kuin kontaten ja saapui Maryn luo surkeampana kuin sinä päivänä, jolloin Mary hänet tapasi ylängöllä tuijottamassa kadotettuun paratiisiin. Itse oli Mary itkenyt harmista ja pettymyksestä; mutta hänessä oli jousta; nyt se ponnahti toisaalle! Puoli tuntia sitten vallinneesta voitontunteestaan he olivat romahtaneet niin rutosti, että kun lisäksi tuli Jörgenin nolous, se kaikki kääntyi nauruksi! Mary nauroi niin hillittömästi, niin myrskyävän vapaasti, että se ihan paransi Jörgeninkin. Neljännestunnin päästä olivat molemmat nuoret ulkona, mennäkseen tilaamaan mainion päivällisen samppanjoineen. Sill'aikaa kun sitä valmistettaisiin, aikoivat he lähteä kävelylle. Mutta heti kun he pääsivät ulos ihanaan, raittiiseen ilmaan, piti Jörgenin palata telefonoimaan Krogskogeniin, että he tulevat kävellen sinne päivälliselle! Matka kestäisi hyvinkin kaksi tuntia, pitkin uutta rannikkotietä; siitä tulisi ihana retki!
He kiirehtivät; kirkas syyspäivä oli viileä pirteine tuulineen — oikea kävelyilma.
Rantatie leikkasi kaikkien nienten poikki; he ikävöitsivät päästä tuohon alituiseen vaihteluun rannasta vuorelle, vuorelta rannalle. Meri tummansinisenä, täynnä laivoja purjeineen ja savupatsaita taaempana. Tänään oli sunnuntai, siksi myös useampia huvipurjehtijoita; ne hiiviskelivät salmien välitse ja tohtivat avomerellekin.
Reippaasti käyden olivat nuoret pian päässeet kaupungin tiheämmästä osasta. Tuossa oli kaunis pieni talo puutarhassa. "Kenenkä tuo on?" kysyi Mary; se näytti niin hauskalta. "Se on lääkärin, neiti Röyn", vastasi Jörgen innokkaasti. "Minähän olen harmissa ja pettymyksessä unhottanut sanomasta, että tapasin kaupungissa Frans Röyn!" Huomaamattaan Mary pysähtyi. Tahtomattaan hän punastui. "Frans Röyn?" kysyi hän ja ihmetteli. Sitten hän lähti, ennenkuin sai vastausta. "Hän on täällä valvomassa satamarakennusta. Tiedät kai, että Irgens on kuollut." — "Insinööri? Onko hän kuollut?" — "Ja nyt sanotaan, että kapteeni Röy tulee hänen sijaansa." — "Onko siinä työtä hänen vertaiselleen miehelle?" — "Niin kysynee monikin. — Ihmetellään, mitä hän tekee täällä?" nauroi Jörgen. Mary katsoi häneen ja hän Maryyn. Sitten hän astui Maryä lähemmä: "Mutta nyt hän myöhästyy." Hän oli näihin sanoihin odottanut ymmärtävää silmänluontia, jossa ehkä kimaltelisi hieman onneakin. Mary astui edelleen, katsomatta häneen, myöskään mitään sanomatta.
Silloin he olivat kauan vaiti. He kulkivat nopeasti. Syystuuli vilvoitti. Sitten Mary kääntyi Jörgeniin päin ilahuttaakseen häntä: "Tiedätkö, Jörgen, että isällä on kaksisataa tuhatta sijoitettuna Klaus sedän asioihin?" — "Niitä on puolikolmatta sataa tuhatta", vastasi Jörgen. Mary hyvin hämmästyi, — ensin siitä, että Jörgen tiesi asian, toiseksi noista viidestäkymmenestä tuhannesta. "Klaus setä itse sanoi kaksisataa tuhatta." — "Niin, mitä isälläsi on hänen liikkeissään ja laivoissaan. Mutta äskettäin ennen sairastumistaan hän lähetti sedälle viisikymmentä tuhatta, mikä oli jäänyt joutilaaksi." — "Mistä sen tiedät?" — "Setä on sanonut." — "Minä en ole sitä huomannut." — "Vai et, isäsi on kai jättänyt sillä kertaa sen merkitsemättä; olihan se hänen tapansa. Sitäpaitsi" — tässä Jörgen hidasteli — "tiedätkö sinä isäsi kaikkia varoja?" Mary ei tahtonut siihen vastata, hän tiesi, että kysymys oli ratkaisematta. Mutta kuinka Jörgen saattoi —? Ehkä rouva Dawesin kautta? Ainakin oli Mary iloinen. Hän oli seisahtunut, haluten sanoa jotakin. Mutta tuuli liehutti hänen hameitaan, hajoitti hieman hänen tukkaansa ja lennätti huivin syrjään: "Kuinka hurmaavan näköinen sinä olet!" huudahti Jörgen. — "Mutta eihän meillä siis ole mitään estettä, Jörgen?" — "Voisimme mennä naimisiin, sitäkö tarkoitat?" — "Niin!" ja Mary riensi eteenpäin. — "Ei, kultani, nyt eivät osakkeet tuota melkein mitään." — "Mitäs sillä väliä? Pidetään me vaan puoltamme, Jörgen!" Mary säteili terveyttä ja rohkeutta. "Ilmanko sedän suostumusta?" kysyi Jörgen alakuloisesti. — Mary taas pysähtyi: "Tekeekö hän sinut perinnöttömäksi?" — Vastaamatta suoraan Jörgen sanoi raskaasti: "Kunpa tietäisit, Mary, mitä minä olen kestänyt sedän puolelta. Ihan siitä alkaen, kun hän otti minut luokseen. Millä hän on minua kiusannut. Mistä hän on kimppuuni käynyt. Tähän päivään asti on minua kohdeltu kuin kelvotonta koulupoikaa. Hänen paha sisunsa on aina minuun purkautunut." Hänen kasvoissaan yhtyi sellainen määrä onnettomuutta ja katkeruutta, että Mary ihan itsestään virkkoi: "Jörgen parka, — nyt minä alan ymmärtää!" He kulkivat edemmä. Mary harkitsi, että Jörgenin hillitsemiskyky oli kovassa koulussa opittu; siellä hän oli oppinut myös salaamaan itseänsä. Hänen sitkeyttään täytyi Maryn ihailla; mitä hän olikaan kestänyt! Entä hänen soittonsa! Se oli ollut hänen lohdutuksenaan. Nyt Mary ymmärsi hänen tavattoman kohteliaisuutensa. Ymmärsi hänen tunteellisuutensa. Hän ymmärsi, miksi Jörgenistä oli tullut niin ankara ja tarkka niihin nähden, jotka joutuivat hänen käskettävikseen.
Mary huomasi olevansa ehkä itsekin syypää siihen, että Jörgenin oli ollut niin ikävä. Jörgenin pitkällinen, salattu rakkaus häneen oli vaan lisännyt taakkaa; sillä hän ei ollut Jörgenille antanut ainoatakaan rohkaisevaa sanaa; päinvastoin. Ihmekö siis, että Jörgen lopulta oli kuin lumottu? "Jörgen parka!" sanoi hän toisen kerran ja tarttui hänen käteensä. Ensimäinen lemmenosoitus, mitä Mary vielä oli hänelle suonut. Hänen täytyi kohta taas päästää Jörgenin käsi, estääkseen hameensa helmoja nousemasta, sillä niemen kohdalla kävi vinha tuuli, ja ihan heidän alapuolellaan näkyi purjevene. Sieltä tervehdittiin ja he vastasivat. Olipa nyt raikas päivä, läikkyvän sinisenä kimalteli vuono punaisine lippuineen.
Kun he tulivat lahdelle, kysyi Mary: "Luuletko todella, että hän tekee sinut perinnöttömäksi, jos menemme naimisiin?" — "Meillä ei ole mitään, minkä turvissa menisimme naimisiin, kultaseni!" — "Voimmehan myydä ne osakkeet", sanoi Mary rohkeasti. "Vai niin, jos naimisiin päästäksemme teemme sen tempun, että myymme nyt kun niiden arvo on alhaalla, kyllä hän silloin varmasti kieltää minulta perinnön." — Mutta Mary ei tahtonut heittää asiaa: "Entä metsämme?" — "Se saa kasvaa vielä monta vuotta." — Olipa hän hyvin selvillä, tuo Jörgen! Harkinnut kaikki tyyni!
He saapuivat rantatielle, joka vei viimeiselle, Krogskogenin läheiselle niemelle. Siellä oli vanha omituinen lappalaiskoira; Mary oli sen kanssa hyvissä väleissä. Haukkuihan se aina hiukan, kun joku lähestyi, ehkä se näki huonosti; mutta heilutti heti häntäänsä, kun vainusi tuttua väkeä. Tänään se ihan raivosi.
"Hyvänen aika", huudahti Mary, "sinuunko se on niin suuttunut?" Jörgen ei vastannut, vaan koppasi maasta pienen kiven. Sen äkättyään koira kiiti häntä koipien välissä risujen taa, joita oli siinä lähellä. Sieltä se jatkoi soittoaan. "Anna sen olla!" sanoi Mary nähdessään Jörgenin mittailevan heittomatkaa. "Onpa sentään hauska nähdä, eikö se väisty ihan sille kohtaa, minne nyt tähtään", sanoi Jörgen, "ja silloin se saa kiven suoraan selkäänsä." Samassa hän oli heittävinään, koira loikkasi syrjään — sitten vasta hän heitti ja kivi osui ihan koiran selkään. Se ulisi. "Näetkös!" sanoi Jörgen kerskaten. "Ei sitä monikaan niin tarkasti heitä, voin sinulle huomauttaa." — "Ammutko sinä yhtä taitavasti?" — "Ammunko? Yleensä, Mary, kun jotakin teen — sitä tosin ei ole paljon —, mutta säällisesti minä sen toimitan." Maryn oli se myönnettävä. Sitä koirankin raivo etäältä vakuutti.
Oikotiellä kotiin sanoi Jörgen: "Pitääkö sinun mielestäsi kertoa tästä mitään rouva Dawesille tai isällesi?" — "Siitäkö, mitä Klaus setä sanoi?" — "Niin. Se vaan surettaisi heitä. Emmekö voi sanoa, että setä pyysi meitä odottamaan kevääseen asti?" — Mary seisahtui. Sellainen ei ollut hänen mieleensä. Mutta Jörgen ei hellittänyt. "Minä tunnen Klaus sedän paremmin kuin sinä. Hän rupee tätä pian katumaan. Tosin hän ei peräänny, mutta itse sitten ehdottaa jotakin muuta — jotenkin samaa, mitä pyydän sinun sanomaan: — että hän tahtoo meidän odottamaan kevääseen."