Mary oli jo aikoja huomannut, miten hyvin Jörgen tiesi asiat; siksi hän saattoi myöntää, että Jörgen tässäkin kohden oli järkevämpi. Mutta kiertoteihin hän ei ollut tottunut. "Anna minun järjestää!" sanoi Jörgen; "sillä tapaa vanhuksilta säästyy pettymys."
"Mutta mitä minä heille vastaan?" kysyi Mary. — "Mikä on totta, että Klaus setä kihlauksestamme hyvin riemastui, ja että ajat juuri nyt ovat huonot, niin että täytyy odottaa. Onhan asian laita näin." Siihen Mary suostui. Varsinkin kun vanhusten säästäminen oli hänestä niin hyvin harkittua Jörgenin puolelta. Siitä sai Jörgen häneltä vilpittömän kiitoksen — ja taas hänen kätensä. Tätä Jörgen sai pitää ihan portaille asti, vieläpä niitä ylöskin. Hänestä se oli vakuutena suudelmasta eteisessä. Mutta silloin otan kymmenen!
Hän avasi oven ja päästi Maryn ensin sisään. "Kiitos seurasta, Jörgen!" sanoi Mary astuen ohitse ja nyökäyttäen hänelle hilpeänä — ja juoksi portaille ja niitä ylös. Jörgen kuuli hänen menevän huoneeseensa. —
Kuinka varovasti Jörgen sovittikin sanansa kertoessaan retkestä, — vanhuksille se oli paha pettymys. Sekä Anders Krogista että varsinkin rouva Dawesista se oli selittämätöntä, vieläpä jälkimäisestä julmaa. Koko pitkän talven saisi siis Mary olla täällä yksin ja Jörgen Tukholmassa. Voisivat ehkä tavata toisiaan jouluna jonkun päivän, vaan ei kauempaa. Merkillistä kyllä, tämä vanhusten pettymys vaikutti Jörgeniinkin odottamattoman raskaasti. Hän jurotti kuin kipeä lintu. Ei puhunut, tuskin vastaili rouva Dawesille, ei soittanut, vaan valmisteli huomisaamuksi lähtöänsä. Matka oli suoraan Tukholmaan; oli jo määräaika.
Mary yksin oli pirteä. Tuntui siltä, kuin ei koko asia häneen koskisi. Hänelle ei päivä ollut mitään pahaa tuonut; siltä näytti. Se voitontunne, joka hänessä vallitsi siitä asti, kun hän isänsä edessä armollisimmasti julisti heidän kihlauksensa, se ei ainoastaan ollut heikentymättä, vaan entistään suurempi. Hän hyräili käytävissä ja huoneissa, hänellä oli senkin seitsemän puuhaa, ikäänkuin juuri hänen olisi lähdettävä ratkaisevalle ja kaukaiselle matkalle. Illallispöydässä hän laski leikkiä, niin että Jörgeniin tuli levoton tunne, kuin tehtäisiin hänestä pilaa. Lopuksi hän suoraan sanoi, ettei käsittänyt Maryä. Hänestä tuntui, että Maryn pitäisi häntä ennemmin sääliä. Jäihän Mary kuitenkin omaan herttaiseen kotiinsa ja rakkaaseen työhön molempien vanhustensa hyväksi, mutta hän itse —? Nyt hän vihasi sitä, mihin piti ryhtyä, koska se erotti hänet Marystä! Hän katui luopumistaan sotilasvirasta. Hän inhosi Tukholmaa. Hän tiesi, kuinka syrjäytettynä siellä elää nuori mies, joka ei ollut mukana ylemmässä societé'ssa. ja lisäksi oli norjalainen. Hän oli onneton ja purki mieltänsä.
"Kun sinä niin hyvin osasit rippikoulussa, Jörgen, niin tiedät kai, että Jaakop sai kokonaista seitsemän vuotta raataa Raakelin tähden?" — "Vai en muka ole kyllin monta raatanut sinun tähtesi, Mary?" — "Vuosia tuli niin monta, kun sinä aloit niin liian aikaisin. Sinuun on päässyt ikävä tapa — aloittaa liian varhain!" — "Kuinka voi nähdä sinua ja pysyä —? Sinä olet itseäsi vastaan kohtuuton." — "Oli kai sinulla, Jörgen, muita päämääriä kuin saada minut?" — "Kyllä niitä oli Jaakopilla, senkin saiturilla! Ja hänellä oli kuitenkin se ilmeinen etu, että sillä välin sai tavata Raakelia milloin vaan halusi." — "No — kun on odottanut monta vuotta, Jörgen, —" "— niin voi odottaa puoli vuotta lisää? Vai niin, kyllähän sinun on helppo pakista, sinä kun et koskaan ole odottanut. Et vähääkään!" — Mary oli vaiti. "Vai vielä sinä kaupan päälle tahdot minua kiusoitella, Mary? — Minua, jonka (vieläpä sinunkin luonasi!) pitää tyytyä niin laihoihin annoksiin!" — "Valitatko sinä, Jörgen?" — "Valitan niinkin." — "Sinä aloitit niin kovin varhain, muistatko." Mary nauroi. Jörgen kävi hämille, mutta vähän päästä: "Sinä et käsitä, mitä odottaminen on!" — "Ainakin käsitän, että kun saa laihoja annoksia, niin helpommin siihen tottuu." Hän nauroi taas. Jörgen tunsi itsensä sekä loukatuksi että epävarmaksi. Se, joka hänestä oikein piti, olisi tuskin voinut noin käyttäytyä — monikuukautisen eron aattona. Ja kun oli niin kehnot avioliiton toiveet kuin heillä.
He istuivat hetken aikaa Maryn isän luona ja kauemmin rouva Dawesin huoneessa. Jörgen oli hiljaa, puhumatta mitään. Mutta Mary oli hilpeä. Rouva Dawes katseli heitä ihmetellen. Hän kääntyi Jörgenin puoleen: "Poika rukka, sinun pitää tulla tänne jouluksi!" Mary vastasi hänen puolestaan: "Eva täti, joulunahan Tukholmassa on hauskinta."
Äkkiä Mary nousi ja sanoi hyvin odottamatta "hyvää yötä!" ensin Jörgenille, sitten rouva Dawesille. "Minä olen matkasta väsynyt, ja minun pitää nousta aamulla varhain saattamaan Jörgeniä."
Jörgenistä tuntui tämä odottamaton poistuminen ennakolta harkitulta metkulta. Mary tahtoi päästä sanomasta hänelle jäähyväisiä kahdenkesken käytävässä. Jörgen päätti kostaa. Sitä hän osasi.
Rouva Dawes tahtoi tietää, oliko heidän välillään sattunut mitään? Jörgen kielsi. Hän ei uskonut Jörgeniä, jonka täytyi vakavasti toistaa olevansa mistään tietämättä. Mutta apeuttaan Jörgen ei voinut salata. Hän ei jaksanut edes viipyä siellä, vaan lähti. Käytävässä oli vastoin tapaa ihan pimeä. Hän hapuili ovellensa. Vasta kun hän oli sytyttänyt valoa huoneessaan ja tahtomattansakin kuunnellut, eikö Marystä olisi mitään elonmerkkiä, johtui hänen mieleensä, että hänen ovensa lukko oli korjattu äänettömäksi. Aamulla se oli kitissyt. Aivan vähäisen, mutta kitissyt kuitenkin. Koskaan hän ei ennen ollut tavannut tämänlaista taloa, jossa pieninkin vika heti korjattiin. Vaikka oli sunnuntai. Hän ei voinut toivoa suurempaa onnea, kuin saatuaan kaikki reilaan palata tänne, levähtää täällä ja eleskellä täällä niin kauan ja sillä tapaa kuin hänen sisin pyrkimyksensä elämän nautintoon kuvitteli. Oli siis kestettävä. Mukaannuttava Maryn mielialoihin nyt, kuten ennen sedän. Kunnes hänen aikansa tulisi! —