He kävelivät hetken ääneti. Mutta Maryn mieli kiehui niin, että kun hän vihdoin muisti levittää päivänvarjonsa, hän oli vähällä sen hajoittaa. Jörgen näki sen.
"Kuuleppas", sanoi Mary — ja hän tuntui saaneen uuden äänen: "Minä en välitä kirjeenvaihdosta. Enkä minä osaakaan kirjoitella kirjeitä." — "Etkö siis tahdo, että sinulle kirjoitan —?" Jörgenkin puhui uudella äänellä. Mary ei vastannut eikä katsonut häneen. "Mutta jos jotakin sattuisi —?" sanoi Jörgen. "No niin, silloin —! Vaan onhan sinulla sitäpaitsi rouva Dawes."
Ikäänkuin tämä ei riittäisi, Mary lisäsi: "Et kai sinäkään, Jörgen, ole mikään erinomainen kirjeiden kyhääjä, niin ettei tässä mitään mene hukkaan."
Jörgenin teki ihan mieli lyödä.
Sattuipa sitten vielä, että tuo vanha, omituinen lappalaiskoira oli laiturilla saattamassa jotakuta kotiväestään. Heti kun se äkkäsi Jörgenin, alkoi rähäkkä. Siinä ei auttanut mikään, vaikka sitä kuinkakin hätistettiin ja vaiennettiin.
Kaikki kääntyivät tulijoihin päin. Jörgen oli kohta kumartunut ottamaan hyvän kiven, ja Mary oli hiljaa pyytänyt häntä jättämään sikseen. Juuri silloin läheni höyrylaiva, kaikkien huomio siirtyi sinne, koirankin, ja tätä hetkeä Jörgen oli varronnut iskeäkseen kiven ihan sen niskaan, niin että se ulisi. Sitten Jörgen heti kääntyi Maryn puoleen ja nosti hattuansa, kaunein hymynsä huulillaan, tuhannesti kiittäen vieraanvaraisuudesta tällä kertaa!
Maryn ei auttanut soveliaisuuden vuoksi muu kuin seistä, kunnes laiva lähti; täytyipä hänen pari kertaa heiluttaakin päivänvarjoansa. Hymyillen ja voitollisesti tervehti Jörgen laivasta, huiskuttaen hattuansa leveissä kaarissa.
Kuinka raivoissaan Mary oli! Vaan tuskinpa Jörgen vähemmän.
* * * * *
"Hänenhän olisi pitänyt heittäytyä tomuun minun edessäni ja suudella hameeni alinta saumaa!" Tämä tunne oli Maryssä.