Siitä oli rouva Dawes ihan samaa mieltä. "Sitten teet kuten minäkin: kun kunnia on pelastettu, eroat hänestä." — "Ei, sitä en tee! Silloin meillä on se, mikä yhdistää. — Voi jumalani!" voivotteli hän tarttuen kiinni vanhaan ystäväänsä ja hilliten puuskauksia lakanalla. Rouva Dawes istui avutonna ja piteli häntä. "Sitä en käsitä", sanoi hän. Silloin Mary nosti päätään ripeästi: "Vai et käsitä? Hän teki sen juuri sitoakseen minut. Hän tunsi minut." Taas hän heittäytyi vuoteelle onnetonna, epätoivossaan. Purkausten välillä tai pikemmin niiden osina kuului: "Tästä ei ole mitään pelastusta! Ei mitään pelastusta!"
Rouva Dawes ei kyennyt, ei rohjennut etsiä sanoja niin suurta murhetta vastaan.
Se sai vapaasti kuohua. Kunnes suuttumus jäähdytti. Rouva Dawes saattoi tuntea, kuinka jokin muu vähin erin pääsi ilmoille. Mary kohotti päänsä, hänen itkeneet silmänsä vihasivat: "Luulin antautuvani gentlemanille. Mutta jouduin keinottelijalle." Nyt hän nousi hitaasti seisaalle.
"Aiotko hänelle niin sanoa, lapseni?" — "En sanaakaan! En mitään, en kerrassaan mitään siihen suuntaan. Sanon vaan, että meidän on mentävä naimisiin."
* * * * *
Kolmen päivän kuluttua Jörgen Thiisille tuotiin kirje ulkoasiain ministeristöön. Se oli Maryltä. "Olen Grand-hotellissa ja odotan sinua ulkona käytävällä tasan kello kaksi."
Jörgen ymmärsi heti, mitä asia koski. Hän lähti kiireesti, sillä kello oli neljännestä vailla kaksi. Vasta portaissa hän oudoksui, että oli yhdyttävä "ulkona käytävällä".
Mary ei tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken huoneessaan.
Se muutti hänen aikeensa. Hän poikkesi asuntoonsa, päästi vankeudesta pienen mustan villakoiran, harvinaisen eläimen, jota hän harjoitteli, sillä se oli vielä penikka.
Kadulla oli lumisohjoa ja kuraa, niin että koira heti käskettiin pysymään käytävällä; täällä oli puhdasta. Parin vallattoman syrjäretken perästä se onnistui; koira pelkäsi hänen hienoa keppiänsä.