Seuraavana aamuna hän ei lähtenyt kaupunkiin. Heti kun höyrylaiva, jolla hänen olisi pitänyt mennä, oli ehtinyt niemen ohitse, tuli Maritin valkea vene. Hänellä oli mukanaan palvelustyttö, jonka oli määrä istua vahtina; sillä nyt hän tahtoi uida, hän myös.
Siitä päästyään hän astui taloon. Hän tahtoi jäädä sinne päivälliselle. Sitten he yhdessä kävelivät takaisin ylängön halki; vene oli lähetetty kotiin.
Seuraavana päivänä Marit lähti hänen kanssaan kaupunkiin. Päivää myöhemmin piti tädinkin tulla mukaan; mutta silloin Marit tahtoi ajaa. Ja sillä tapaa oli joka päivä jotakin uutta. Molemmat sisarukset elivät vaan hänen hyväkseen. Marit otti vastaan, ikäänkuin pitäisikin niin olla.
Kun hän oli ollut heidän luonaan kolmisen viikkoa, tuli Hans veljeltä kaapelisähkösanoma, että heidän setänsä, Anders, oli äkkiä kuollut; Marit oli valmistettava sitä kuulemaan.
Siitä tuli raskain käynti, mitä Anders Krogilla oli ollut, — kun piti mennä ylängön halki sisaren luo tämä sähkösanoma taskussaan. Juuri kun hän näki tuon hauskan keltaisen rakennuksen kaikkine ulkohuoneineen ja ympäröivine puineen alhaalla tasangolla, kuuli hän ruokakellon kaikuvan herttaisesti hilpeään aurinkoiseen ilmaan. Nyt odotti katettu pöytä. Hän istuutui, hänestä tuntui, kuin ei jaksaisi perille asti. Menisihän hän sinne kuolettamaan iloisen päivän.
Päästyään vihdoin taloon hän astui sisään keittiön kautta yhdessä muutamien työmiesten keralla, jotka tulivat kaukaa päivälliselle.
Siellä hän tapasi sisarensa, joka pyysi häntä seuraamaan itseään sisähuoneeseen. Sisar peljästyi ja kävi murheelliseksi kuten velikin, mutta hän oli rohkeampi luonne ja otti ilmoittaakseen Maritille. Tämä ei nyt juuri ollut kotona, mutta häntä odotettiin joka hetki.
Sisähuoneesta Anders Krog sitten kuuli sellaisen huudon ja kiljahduksen, jota ei koskaan unhottanut. Hän hypähti pystyyn tuskasta, mutta ei voinut lähteä pois. Haikea nyyhkytys toisesta huoneesta pidätti häntä. Se kasvoi kasvamistaan, lyhyiden huutojen keskeyttämänä. Sama välitön voima hänen tuskassaan kuin ilossaankin. Se ajoi häntä ympäri huonetta, kunnes sisar avasi oven: "Hän tahtoo tavata sinua".
Niin hänen täytyi mennä sisään. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän pakotti itsensä siihen. Marit makasi sohvalla; mutta samassa kun Anders tuli näkyviin, nousi Marit istualle, ojensi kätensä häntä kohti: "Tule, tule! Nyt olet sinä isäni!" — Anders riensi hänen luokseen ja kumartui häntä kohti; Marit pani kätensä hänen kaulaansa, veti hänet kiivaasti syliinsä, toisen täytyi polvistua.
"Sinä et enää koskaan saa minua jättää! Et koskaan!" — "En koskaan!" vastasi Anders juhlallisesti. Marit nosti häntä lujasti puoleensa, hänen rintansa jyski Andersin rintaa vasten, hänen päänsä painautui toisen päätä vasten, kosteana, polttavana. "Sinä et koskaan saa minua jättää!" — "En koskaan!" toisti Anders koko sydämestään ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.