— KUNNES
oikea ilmestyi. Mutta silloin hän oli jo yli neljänkymmenen vanha. Hänen kävi samoin kuin kaimansakin, Michigan-järven äärellä asuvan setänsä, että nuori tyttö hänen omaa sukuansa tuli hänet ottamaan. Ja se oli juuri tämän sedän ainoa lapsi.
Hän oli kerran sunnuntai-aamuna paitahihasillaan työssä kyökki- ja kukkatarhassaan talon yläsivulla, kun muuan nuori tyttö, päässä suuri olkihattu, laski molemmat hansikattomat kätensä valkoiselle säleaidalle ja katseli sen isojen nuppien välitse puutarhaan.
Anders Krog, kumarruksissa kukkalavan yli, kuuli veitikkamaisen "hyvää päivää!" ja kavahti pystyyn. Hänen silmissään oli tuo tyttö kuin ilmestys. Sanatonna ja liikkumatta, kädet mullassa, hän seisoi tuijottaen.
Tyttö nauroi ja sanoi: "Kukas minä olen?" Silloin hän taas pääsi tajuihinsa. "Te olette — te varmaankin olette —", enempää hän ei saanut sanottua, vaan hymyili tervetuloa. "Kuka minä olen?" — "Marit Krog Michiganista". Hän oli sisareltaan, joka asui toisella puolen vasenta ylänköä, kuullut Marit Krogin olevan matkalla. Mutta hän ei aavistanut, että tulija jo oli perillä. "Ja te olette isäni veli", vastasi tyttö englantilaisella äänenpainolla. "Kuinka te molemmat olettekin toistenne näköiset! — Kylläpä te olette samanlaisia!" — Hän seisoi tuijottaen. "Saanko tulla sinne tarhaan?" — "Kyllä, tietysti, — mutta ensiksi — mutta ensin minun kuitenkin täytyy —", hän katseli käsiään ja paitansa hihoja. — "Kai minä voin mennä taloon?" sanoi tyttö yritteliäästi. "Sen te voitte, — niin tietysti! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään pääovesta. Minä lähetän palvelustytön —" ja hän riensi keittiötä kohti.
Marit juoksi rakennuksen eteen ja ylös portaita. Vääntämällä ylenmäärin isoa avainta, joka oli vanha taideteos kuten koko raudoituskin, hän pääsi hyvin valoisaan eteiseen. Hänellä oli hieman vihiä piirustamisesta, hänessä oli siihen taipumusta. Hän havaitsi heti, että kaikki nämä kaapit, isot ja pienet, olivat erinomaista hollantilaista tekoa ja että huone oli suurempi kuin miltä se näytti, kalusto vei tilaa. Kauniit vanhanaikuiset portaat leikkauksineen johtivat hänen oikealla puolellaan toiseen kerrokseen. Suoraan hänen edessään oli ovi keittiöön, sen hän huomasi, sen hän myös haistoi. Siihen hän sai vahvistuksen, kun palvelustyttö tuli esille. Avoimesta ovesta sai hän katsahtaa keittiöön, jossa oli marmorilevyjä laattiana, seinät peitetyt sinikuvallisilla posliinipinnoilla ja hyllyn yläpuolella, joka jakoi seinän kahtia, kiilloitettuja vaskiastioita useita eri kokoja. Hollantilainen keittiö. Täällä eteisessä hän seisoi niin paksuilla matoilla, ellei milloinkaan ollut sellaisille astunut. Yhtä raskaita olivat portaidenkin matot, kiinnitetyt paksummilla messinkikepeillä kuin mitä hän oli ennen nähnyt. Täällä kävellään tyynyillä, ajatteli hän, ja hänen mieleensä tuli heti se kuva, että talo oli mahdottoman iso sänky. Sitten hän nimittikin sitä aina "sängyksi". "Mennäänkö nyt kotiin sänkyyn?" sanoi hän nauraen. Molemmin puolin hän näki ovia huoneisiin, joiden laatua hän kuvitteli. Vasemmalla hänestä, vaan talon oikealla puolen, tuli ensin pienempi huone ja sen takana lahdelle päin iso huone koko rakennuksen leveydeltä. Ja näin olikin rakennuksen laita. Talon pohjoisen osan hän kuvitteli jaetuksi pitkinpäin kahdeksi huoneeksi. Sekin piti paikkansa. Eikä tämä ollutkaan niin merkillistä, sillä hänen isänsä talo Michigan-järven rannalla oli samaan tapaan järjestetty. Yläkerrassa hän arveli olevan leveän käytävän rakennuksen poikki ja pienempiä huoneita molemmin puolin käytävää. Mutta jos kohta täällä alhaalla oli noin hirveän paksut matot, niin ylhäällä ne olivat ainakin yhtä paksut, oikeita tyynymattoja. Tässä talossa ei ollenkaan kaikunut. Täällä asui hiljaista väkeä.
Palvelija oli avannut sille sivulle, joka oli meren puolella. Marit astui sisään ja katseli huoneen kaikkia maalauksia ja pikku esineitä; siinä oli liiaksikin kalustoa, mutta joka ainoa kapine oli hyvin valittu, osaksi aivan mieskohtaisen maun mukaan; sen hän heti huomasi. Täällä oli m.m. maalauksia, joilla täytyi olla hintaa. Mutta erityisesti kiinnitti hänen mieltään se, että vasta nyt hän ymmärsi omaa vanhaa isäänsä, vaikka oli elänyt hänen kanssaan ihan pienestä pitäin, yksin hänen kanssaan; äitinsä hän oli varhain menettänyt. Näin suuresta määrästä hienoa ja arvokasta oli hänen isänsä olento kehittynyt. Vähin erin ja siksi huomaamatta. Eikö tuntunut siltä, että isä nyt tuli hänen viereensä ja hymyili hienotunteista, lämmintä hymyään, kun hänet oli käsitetty?
Tuoltapa hän tulikin! Avoimesta ovesta Marit hänet näki portailla. Nuorempi, se oli totta; mutta eipä sillä väliä, silmät olivatkin senvuoksi vielä kauniimmat ja sydämellisemmät, — hänellä oli sama käynti, samat kädenliikkeet, sama eteenpäin kumartuva, varova lähestyminen. Ja kun Anders Krog nyt katsoi häneen ja puhui hänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi… samoilla hillityillä sanoilla, silloin Marit aavisti kaikessa sen syvän kunnioituksen yksilöllisyyttä kohtaan, mikä hänen mielestään erotti hänen isänsä kaikista, jotka hän tunsi. Isällä oli ohuemmat hiukset, hänen kasvoissaan oli ryppyjä, suussa ei enää ollut kaikkia hampaita, iho oli kurttuinen… Juuri sitä muistellessa tuli kyyneleet silmiin. Hän katsoi Anders Krogin nuorempiin silmiin, kuuli hänen reippaamman äänensä, tunsi hänen lämpimämmän kätensä puristuksen. Hän ei malttanut, hän kietoi molemmat kätensä Anders Krogin kaulaan, heittäytyi hänen rintaansa vasten ja itki.
Niin, sillä oli asia ratkaistu. Anders Krog ei sille mitään mahtanut.
Hetkistä myöhemmin he molemmat olivat veneessä, jolla Marit oli tullut. Hän souti niemen ympäri. Sekä itsensä että uimaväen vuoksi, joka katseli heitä, Anders Krog oli ujosti yritellyt päästä itse soutamaan. Mutta siitä alkaen, kun Marit oli laskenut molemmat kätensä hänen kaulaansa, hän oli saanut toisen valtaansa. Anders tiesi ennakolta, että hänen täytyi tehdä, mitä tämä tuuhea punainen tukka halusi. Hän istui katsellen Maritin pisamaisia kasvoja ja pisamaisia käsiä, hänen komeata vartaloaan, hänen raikasta suutaan. Hän näki kaulustan reunassa mitä heleintä, valkeata ihoa; silmissä oli jotakin, mikä sen kanssa sopi ihan yhteen. Hän ei ehtinyt kylliksi katsella, ennenkuin oltiin perillä. Eikä hän vielä matkallakaan sisaren taloon päässyt kyllikseen selville Maritin lempeästä äänestä, ei hänen käynnistään, ei jaloista, ei puvusta, ei hampaista eikä hymystä eikä vähääkään siitä, mitä Marit puhui, sikin sokin, se oli yhtä hämmentävää kaikki tyyni.