Talon ja suvun historian oli metsä jo ennakolta määrännyt. Metsä oli suuri ja hyväkasvuinen ja onneksi jo varhain joutunut hollantilaisen hoidon ja säästäväisyyden haltuun. Siihen aikaan, kun hollantilaisia kauppalaivoja tuli Norjaan ihan metsänomistajain luokse. Täällä ne saivat puita lastikseen ja antoivat norjalaisille taas sivistystään ja sen tuotteita. Krogskogen oli erittäin onnekas; sillä kolmesataa vuotta takaperin, kun lahdessa oli aluksia ottamassa lastia, sattui niistä erään omistaja rakastumaan talon isännän vaaleatukkaiseen tyttäreen. Se päättyi siten, että hän osti koko komeuden. Mainiosti maalattu muotokuva heistä molemmista riippuu vieläkin talon suuressa tuvassa, lahden puoleisessa nurkassa. Kuvassa nähdään pitkä laiha mies tavattoman loistavine silmineen. Hän oli tummatukkainen ja hieman kumaraniskainen. Suku on varmaan ollut vahvaa lajia, koska Krogit yhä vieläkin ovat sen näköisiä. Ensimäinen hollantilainen omistaja ei ollut nimeltään Krog, eikä hän siellä asunutkaan. Mutta sille pojalle, joka otti talon huostaansa, oli kasteessa annettu nimeksi Anders Krog äidinisänsä mukaan, ja hän nimitti poikansa Hansiksi, oman isänsä mukaan; sitten kulkivat nämä kaksi nimeä perintönä vuorotellen. Mikäli poikia oli enemmän, oli niistä yhden nimenä Klas ja toisen Jürges, joista ajan mittaan tuli Klaus ja Jörgen. Sekoitusta heidän ja hollantilaisten sukulaisten kesken näet yhä jatkui, niin että suku oli yhtä hyvin hollantilaista kuin norjalaista ainesta; talossa oli kauan aikaa vallalla hollanninkieli.
Mutta kuitenkin näytti siltä, etteivät rodut sulaneet yhteen. Luultavasti siksi, ettei hollantilainen aines ollut yksinomaan hollantilaista; siinä tapauksessa se olisi helpommin sulautunut norjalaiseen; vaan se oli osaksi espanjalaista. Mustat hiukset, loistavat silmät, laiha vartalo periytyivät miehissä polvesta polveen; mutta vaalea aines ja tukeva ruumis jäivät naisten perinnöksi; heissä yhtyi norjalainen veri hollantilaiseen. Harvoin nähtiin miespuolisten luovuttavan naisille, tai päinvastoin, mitään muuta kuin että vaalea ja musta tukka yhtyivät punaiseksi tai että loistavat silmät joskus siirtyivät naisenkin kasvoihin.
Suvussa oli se omituisuus, että joka avioliitossa syntyi enemmän tyttöjä kuin poikia. Krogit olivat kelpo väkeä ja kauttaaltaan varakkaita; heidän sukunsa oli niinmuodoin taaja ja arvossa pidetty. Siitä tiedettiin mainita, että se piti hyvässä sovussa vaaria omistansa.
Heissä oli yhteisenä piirteenä järkevä kohtuullisuus. Norjassahan on yleistä, ettei rikkaus säily kolmen miespolven lävitse. Ellei sitä jo toisessa hukata, niin varmasti sitten kolmannessa. Tässä suvussa se pysyi. Päätilalla olivat metsät samana rikkauden lähteenä kuin kolmesataa vuotta aikaisemmin.
Suvussa oli perinnöllinen halu matkustuksiin. Talon kirjastossa oli enemmän matkakuvauksia kuin kirjoja mistään muista aineista, ja ne yhä lisääntyivät. Jo lapsetkin olivat retkillä, sillä tapaa näet, että laativat suunnitelmia kirjojen, kuvien ja karttain mukaan. He harjoittivat matkaleikkiä pöydillä. Kulkivat kaupungista, joka oli kyhätty värillisistä paperitaloista, toisiin samanlaisiin. Työntelivät eteenpäin laivoja, jotka myös olivat maalattua paperia, lastina papuja, kahvia, suolaa ja puutikkuja. Ulkona lahdella he soutelivat, purjehtivat ja uivat laiturista saareen. Se merkitsi matkaa Euroopasta Amerikaan, Jaapanista Ceyloniin. Taikka he kulkivat ylänköjen poikki, s.o. Cordilleri-tunturien ylitse mitä merkillisimpiin intiaanikaupunkeihin. Heti kun he kasvoivat aika-ihmisiksi, piti päästä matkustamaan; alkuna oli etusijassa retki hollantilaisten sukulaisten luo. Niinpä sinne tuli noin kaksisataa vuotta takaperin eräs mies, joka tosin heti lähti edemmä hollantilaisella Itä-Intian kulkijalla, mutta palasi Amsterdamiin haluten ruveta rakennusmestariksi ja insinööriksi, mikä siihen aikaan oli samaa. Hän kunnostautui ja sai myöhemmin kutsumuksen Kööpenhaminaan ammattinsa opettajaksi. Siellä hän siirtyi sotaväkeen ja yleni lopulta insinöörikenraaliksi. Perinnöllä ja toimella hän oli kerännyt itselleen varoja, otti virkaeron ja asettui Krogskogeniin, jonka osti lapsettoman veljensä kuoltua. Hän piti nimeä Hans von Krogh. Hän rakennutti nykyisen päärakennuksen kivestä, mikä on vähän käytetty rakennusaine Norjan metsäseuduilla. Vanha insinööri halusi huvitusta. Vaikkei hän ollut naimisissa, rakensi hän hyvät tilat "vastaisille". Talon kaikki osat hän rakensi uudestaan, hän ojitti ja istutti, hän tuotti Hollannista puutarhurin, vanhan Siemensin, jonka ankaraa luonnetta, tuimaa puhtauden ja järjestyksen vaatimusta vieläkin muistellaan. Hänelle kenraali rakensi sekä kasvihuoneen että tarhurinasunnon.
Kenraali eli hyvin vanhaksi. Hänen jälkeensä ei tapahtunut mitään erikoista, ennenkuin kahdesta veljeksestä nuorempi muutti Amerikaan ja asettui Michigan-järven rannalle; tämä oli siihen aikaan uudismaata. Sitä pidettiin suurena tapahtumana. Hänen nimensä oli Anders Krog ja hyvin hänen siellä kävi. Ihmiset vaan kummastelivat, ettei hän mennyt naimisiin. Hän tahtoi luoksensa yhden veljenpoikiaan, luovuttaakseen tälle omaisuutensa. Tästä johtui se, että nykyisen omistajan vanhempi veli lähti kotoa sinne. Nimeltään hän oli Hans.
Mutta sattuipa ihan samaan aikaan sinne saapumaan nuori norjalainen tyttö, hänkin sukulainen, ja tähän vanhanpuoleinen setä rakastui. Hän tarjoutui kustantamaan veljenpoikansa, Hansin, matkan takaisin kotimaahan. Mutta nuori mies piti sitä häpeänä. Hän jäi ja perusti oman liikkeen. Se oli puutavara-alalla, sillä tähän hän oli perehtynyt. Liike menestyi mainiosti. Kun hänen olisi isänsä kuoltua ollut palattava kotiin ja otettava talo huostaansa, ei hän tahtonut. Nuorempi veli, Anders, oli sillä välin ruvennut kauppiaaksi; hän oli ottanut käsiinsä kaupungin suurimman siirtomaantavarain kaupan. Nyt hänen piti ottaa talokin.
Varsinainen liikemies ei nuori Anders Krog ollut. Mutta verrattomasta tunnollisuudesta ja hienosta kohtelusta oli seurauksena, että pian tekivät kaikki hänen liikkeessään kauppaa. — Joku muu olisi kai siitä rikastunut, mutta niin ei käynyt hänen. Saadessaan Krogskogenin oli hän melkoisessa velassa sekä kaupungissa olevan liikkeensä vuoksi että varsinkin talosta. Kumpaakaan hän ei ollut halvasta saanut. Matkustella hänen tietysti piti, mutta hän teki joka vuosi vaan kuukauden retken, milloin Englantiin, milloin Ranskaan j.n.e. Enimmin hän kyllä halusi päästä ihan Amerikaan saakka, mutta sitä hän ei vielä uskaltanut. Hän tyytyi lueskelemaan tästä uudesta ihmemaasta; lukeminen oli hänen suurin ilonsa; sitä lähinnä oli huolenpito puutarhoista. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin puutarhuri.
Tämä hiljainen, loistavasilmäinen mies oli ujo kuin nelitoistavuotias tyttö. Arkiaamuina hän haki itselleen yksinäisen paikan — jos näet mitään sellaista oli — siinä pienessä höyrylaivassa, joka vei hänet kaupunkiin, niin kauan kuin lahti oli jäästä vapaana. Hän astui laivasta kohteliaana kaikkia muita kohtaan; hän riensi kunnioittavasti tervehtien ohitse, kun oli päässyt maihin, — ja oli sitten talossaan torin varrella iltaan asti, jolloin palasi kotiin samaa tietä. Paitsi milloin hän ajoi polkupyörällä. Talvella hän kulki hevosella tai jäi yöksikin kaupunkiin, jossa hänellä oli kaksi vaatimatonta ullakkohuonetta omassa talossaan.
Hänessä oli hienoin aines aviomieheksi, mitä kaupunki tunsi. Mutta hänen voittamattoman ujoutensa vuoksi olivat kaikki lähentelemiset mahdottomia, —