Lopulta tuli isästä ja tyttärestä erinomaisen hyvät ystävät. Mutta vielä suuremman ilon hän sai, kun Marit kasvoi niin suureksi, että isä voi hänelle kertoa äidistä. Äidistä, joka meren takaa tuli isän luo, mukana pikku Marit. Missä äiti ja hän olivat yhdessä kävelleet, siellä he molemmat kävivät. Kaikki kävelyretket. Isä souti häntä, niinkuin äiti oli häntä soutanut, he matkustivat yhdessä kaupunkiin, niinkuin ennen he molemmat. Siellä Marit istui äidin ostamilla tuoleilla, joilla äitikin oli istunut. Pöydässä hänellä oli äidin paikka, kasvihuoneessa ja puutarhassa, kukkien luona hän oli äiti, ja hän oli apuna kuten äitikin ennen. Mikä viisas, kaunis lapsi! Äidin punainen tukka ja kimaltelevan valkea iho, hänen suuret silmänsä, sama hieno pitkä kulmakarvojen linja. Ehkä hän saisi äitinsä kaarevan nenänkin. Kädet pitkine sormineen eivät olleet äidin eikä vartalokaan. Pään ja kaulan yhtyminen hieman kumartuen oli ennemmin isältä. Hartiat eivät olleet kauniisti poikkipäin leikatut kuten äidin, vaan viettävät ja käsivarret ulkonivat niistä lievemmin. Isän täytyi mennä joka ilta katsomaan, kun Marit riisuttiin. Se sekoitus Krogien mies- ja naispuolista perikuvaa, mikä tähän asti oli ollut niin harvinainen, vaan jota jo äiti osaksi edusti, — tässä se oli täydellinen. Maritista tuli pitkä, silmät suuret, pään muoto hieno.
Hän ei saanut Maritia seurustelemaan lasten kanssa; hänen tuli niiden kanssa ikävä. Ne eivät osanneet kyllin nopeasti mukaantua hänen tuumiinsa, jotka olivatkin omituisia. Olivathan kentät täällä sirkus; isä oli kertonut Buffalo Bills'istä. Intiaanit kiitivät yli aron, Marit itse etumaisena valkean ratsun selässä. Ylängöt olivat looshia, ja siellä istui täyteen väkeä. Tätä eivät muut lapset voineet nähdä. Eivätkä ne ymmärtäneet pöydällä matkaleikkiä, jonka isä oli hänelle opettanut.
Noin seitsemän vanhana hän pakotti isänsä ostamaan hänelle polkupyörän ja opettamaan sillä ajamaan; isä osasi itse ajaa mainiosti. Mutta tästä tuli se ylimääräinen lisä, joka sai Anders Krogin kutsumaan itselleen apua.
Hän oli Pariisissa tutustunut kaukaiseen sukulaiseen, nimeltä rouva Dawes; tämä oli joutunut naimisiin Englannissa, vaan kun hänen ainoa lapsensa kuoli, erosi hän miehestään ja elätti itseään pitämällä täyshoitolaa Pariisissa. Tässä laitoksessa Anders Krog häntä joka päivä ihaili. Tuskinpa hän oli tavannut viisaampaa ihmistä. Nyt hän tiedusti rouva Dawesilta, tahtoisiko tämä tulla hänen luokseen, hoitaa hänen talouttaan ja kasvattaa hänen lapsensa. Rouva Dawes sähkötti heti suostumuksensa, ja vajaassa kuukaudessa hän oli myynyt, muuttanut ja ryhtynyt kaikkiin toimiinsa. Muuan lannevamma, joka hänessä oli jo kauan ollut, oli niin pahentunut, että hänen oli vaikea käydä. Mutta mukanaan olleesta siirrettävästä nojatuolista, joka tuli hänen lihavasta olemuksestaan aivan täyteen, hän hallitsi koko taloa, siihen luettuna isäntäkin. Tämä ihan säikähtyi hänen kykyänsä. Rouva Dawes nousi harvoin tuolistaan; mutta sittenkin hän tiesi kaikki, mitä tapahtui. Seinät eivät suojanneet hänen silmiltään, etäisyydet hävisivät. Enimmäkseen oli tähän selityksenä terävä huomio, hänen kykynsä tulkita sanoja ja merkkejä, lukea ilmeistä ja silmistä, haistaa ja kuulla, arvata siitä, mitä ennen tiesi — ja vihoviimein se, että hän osasi tiedustella. Vaan olipa sellaistakin, mitä ei voitu selittää. Jos vaara uhkasi jotakuta, joka oli hänelle rakas, tunsi hän sen paikaltansa. Hän kiljahti — ja silloin hän aina puhui englantia — hän kapsahti jaloilleen, vieläpä aika vauhtia. Niinpä sinäkin merkillisenä päivänä, kun Marit oli syössyt polkupyörineen jokeen ja pari miestä höyrylaivasta oli hänet kiskonut maalle; sillä onnettomuus sattui alhaalla laiturin lähellä, sinne hän oli pyrkinyt. Silloin tapasivat Marit ja rouva Dawes toisensa, edellinen valuvan märkänä parkuen, toinen valuvan hikisenä parkuen.
Rouva Dawes teki joka päivä kierroksen talossa, ja jos tarvittiin, sen ympäri; edemmä hän joutui harvoin. Sillä kierroksella hän näki kaikki, myös mitä oli tulossa, vakuuttivat palvelijat.
Hänen olennossaan oli jotakin virtaavaa; hän ihan ui papereissa, istuessaan nojatuolissa. Lakkaamatta jatkui kirjeenvaihto, minkä Anders Krog väitti käsittävän kaikki henkilöt, jotka olivat ennen olleet hänen luonaan asumassa. Siinä kirjoitettiin kaikilla kielillä ja kaikista aineista; sillä rouva Dawesin toinen pääpuuha oli siirtää kirjeisiinsä se, mitä hän luki — ja hän lueskeli myöhään yöhön. Hän kääntäytyi pöytää kohti, jonka edessä oli kirjoituslauta, hän kääntyi pöydästä lukeakseen. Tuolin sivuun oli kiinnitetty koneellinen lukulauta, jolle hän sai laskea kirjansa; harvoin hän sitä kädessään piti. Hän rakasti muistelmakirjallisuutta enemmän kuin mitään muuta luettavaa; siitä hän sitten jaaritteli kirjeissään. Sitä lähinnä taidelehtiä ja matkakuvauksia. Hänellä oli hieman varoja, ja hän osti, mitä halusi.
Lasta hän opetti muun puuhan sivussa. Arkihuoneessa ison pöydän ääressä, siellä he istuivat, "Eva täti" valta-istuimellaan, pienokainen vastapäätä. Mutta aina kun tarvittiin, oli Maritin tultava Eva tädin pulpetin ääreen. Opetus meni niin helposti, että lapsi usein unhotti pidettävänkään koulua. Vieläpä isäkin, jolla oli kirjastonsa ihan seinän takana, usein sen unhotti, tullessaan sisään ja kuunnellessaan keskustelua tai kertomuksia.
Jos opetus sujuikin helposti, niin oli muuta, mikä otti kovalle ja aiheutti taistelua. Hän tahtoi näet saada parannuksia lapsen muuhun käytökseen, ja siinä oli isä tiellä. Mutta tämä joutui tietysti tappiolle, vieläpä ennenkuin aavistikaan, mitä rouva Dawesilla oli mielessä. Maritin piti oppia tottelemaan, hänen piti saada käsitystä määräajasta, järjestyksestä, kohteliaisuudesta ja soveliaisuudesta. Hänen täytyi joka päivä istua piaanon ääressä, hänen oli istuminen suorana pöydässä, peseminen kätensä rajattoman monta kertaa, hänen piti aina sanoa, minne lähti. Eikä hän tästä kaikesta tahtonut huolia. Oikeastaan ei isäkään.
Rouva Dawesilla oli yksi ainoa luja tukikohta, josta voi alkaa. Se oli lapsen rajaton usko äitinsä täydellisyyteen. Rouva Dawes sai hänelle vakuutettua, ettei äiti ollut koskaan mennyt myöhemmin nukkumaan kuin kello 8. Hän oli aina sitä ennen järjestänyt vaatteensa tuolille ja pannut kenkänsä ulkopuolelle.
Siitä, mitä äiti oli tehnyt ja nimenomaan täydellisesti, hän siirtyi selittämään, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisi ollut Maritin sijassa, ja varsinkin, mitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi ollut Marit. Tämä oli vaikeampaa. Niinpä kun rouva Dawes vakuutti, ettei äiti koskaan ollut ajanut polkupyörällä edemmä kuin että hänet voitiin nähdä. "Mistäs sen tiedät?" kysyi Marit. — "Sen tiedän siitä, etteivät äitisi ja isäsi koskaan olleet poissa toistensa luota". — "Se on totta, Marit", sanoi siihen isä iloiten, että kerrankin saattoi todeksi vahvistaa sen, mitä rouva Dawes keksi; sillä eihän enin osa ollut lainkaan totta.