Mitä edemmä opetus joutui, sitä enemmän se huvitti rouva Dawesia itseään ja sitä kiinteämmin hän sai lapsen valtaansa. Maritin haaveilemisen, joka oli perintöä äidiltä ja uhkeassa kasvussa niin kauan kuin isä kuunteli ja oli siitä mielissään, hän otti asiakseen juurittaa pois. Kerran keväällä Marit tuli kiireesti kotiin ja kertoi isälleen, että vanhassa puussa äidin ja hänen mummunsa hautojen välissä, vanhan puun kolossa, oli pikkuinen pesä ja siinä pesässä pikkuruisia linnunmunia. "Ne tuovat sanaa äidiltä, eikö niin?" Isä nyökäytti ja tuli hänen mukaansa katsomaan. Mutta heidän lähestyessään lensi lintu ulos ja piipitti surkeasti. "Sanooko äiti, ettei meidän sovi mennä likemmä?" kysyi hän isältään. — Tämä myönsi. "Se kai häiritsisi äitiä?" kysyi hän edelleen. Isä nyökkäsi. — — He tulivat hyvin iloisina kotiin, puhuen koko ajan äidistä. Kun Marit kertoi tämän rouva Dawesille, vastasi hän: "Sellaista myöntää isäsi, jottei mielesi pahastuisi, lapsi kulta. Jos äitisi voisi sinulle lähettää sanan, tulisi hän itse." — Sillä kumouksella, jonka nämä harvat, julmat sanat vaikuttivat, ei ollut määrääkään. Vieläpä ne muuttivat hänen suhteensa isään. —
Koulu meni varmaa uraansa, kasvatus samaten, kunnes Marit oli kolmentoista vuoden tienoilla, pitkä, hyvin laiha, suurisilmäinen, tukka tuuhea, punainen, valkoinen hieno hipiä ilman pisamia, mistä rouva Dawes oli ylpeä.
Silloin tuli eräänä päivänä isä kirjastosta sisään ja keskeytti opetuksen. Semmoista ei ollut sattunut kaikkina niinä vuosina, mitä se oli kestänyt. Marit sai lupaa; rouva Dawes seurasi isää kirjastoon. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa tämä kirje!"
Rouva Dawes luki ja näki, mistä hänellä ei ennen ollut mitään tietoa, että se, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä kasvoihin, hänen lukiessaan, oli miljoonamies, eikä vaan kruunuissa, vaan dollareissa. Sedän kuolemasta saakka, jolloin ensiksi oli suoritettu etukäteen pankkisummia ja osakkeita, hän ei ollut mitään osinkoa nostanut veljensä yhtiömiehenä — ja tässä oli nyt tulos.
"Onnittelen teitä", sanoi rouva Dawes ja tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. "Ymmärrän teidät, rakas Krog, te tahdotte, että tästedes matkustetaan?" — Anders Krog katsoi häneen loistavilla silmillään, leveästi hymyillen. "Onko teillä mitään sitä vastaan, rouva Dawes?" — "Ei, kun saamme mukaan palvelijoita; olenhan minä jaloistani huono." — "Niitä kyllä saatte, ja kaikkialla pidämme vaunut. Kai koulua voidaan jatkaa?" — "Voidaanko? Yhä vaan paremmin!" Hän säteili ja itki, se suli yhteen. Hän sanoi itse, ettei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi.
Pari viikkoa myöhemmin he kolmisin olivat palvelijoineen, piikoineen lähteneet Krogskogenista.
VALLANVAIHTO
Kului puolikolmatta vuotta, jona aikana isä kävi muutamia kertoja kotona, vaan ei kumpikaan toisista. Sitten he todenteolla tuumivat asettua kesäksi Krogskogeniin. Siinä mielessä he kaikki kolme olivat nyt eräässä Wienin muotiliikkeessä. Rouva Dawesin ja Maritin piti saada uutta, varsinkin juuri Maritin, jonka vaatteet kävivät aina pieniksi. Oli toukokuun ensi päiviä; nyt oli saatava kesäpuvut.
"Meistä näyttää molemmista, sekä isästäsi että minusta, että sinun nyt olisi ruvettava pitämään pitkiä hameita. Sinä olet niin pitkä". Marit katsahti isäänsä, vaan tämän silmät olivat kiintyneet kankaisiin, joita oli heidän eteensä levitetty. Rouva Dawes puhui hänen puolestaan. "Isäsi on usein sanonut, että kun sinä kävelet hänen kanssaan, herrat niin katselevat sinun jalkojasi". — Isä kävi levottomaksi; jopa myyjätärkin tiskin takana huomasi, että ilmassa oli ukkosta. Hän ei ymmärtänyt heidän kieltään, mutta näki kaikkien kolmen kasvot. Vihdoin isä kuuli, että Marit vastasi oudolla, vaan ystävällisellä äänellä: "Senkö vuoksi, että äidillä oli minun ikäisenäni pitkä hame, minullekin nyt on hankittava?" — Rouva Dawes loi kauhistuneena silmänsä Anders Krogiin, mutta tämä käänsihe poispäin. Sitten Marit taas sanoi: "Kuules, Eva täti, tietysti sinä silloin olit äidin luona? Sillä kertaa, kun hän sai pitkän hameen? Vai oliko ehkä isä?"
Sitten ei enää puhuttu pitkästä hameesta. Ei puhuttu enää. He menivät.