"Tuo hienotunteisuus on herännyt kauhean äkkiä", vastasi Lars, "niin että se toivottavasti yhtä äkkiä häviääkin. Ehkä auttaa vähäisen jos mietimme, mitä pastori, rovasti, lääninhallitus, insinöörit ja hallitus, nuo kaikki sanoisivat, kun me, ensin yksimielisesti saatuamme asian vireille, äkkiä tulisimme anomaan asian peräyttämistä? — Kun ensin riemuitsemme ja laulamme voittolauluja ja sitten itkemme ja pidämme muistopuheita vainajille. — Elleivät silloin suorastaan sano meidän tulleen hulluiksi, niin ainakin sanovat meidän tulleen hyvin kummallisiksi viime aikoina."
"Niin, sen tietää Jumala, että heillä on syytä sanoa", vastasi Knut; "me olemme todellakin saaneet päämme pyörälle, ja sentähden onkin aika joutua järjillemme jälleen. On todellakin mennyt pitkälle, kun meidän pitää kaivaa, sinun oma isoisäsi ja minun omani ylös haudoistansa, jotta voisimme hankkia rautatien, — kun meidän pitää mylleröidä ja häväistä vainajien viimeiset lepopaikat saadaksemme kuormamme helpommin kuljetetuiksi. Eikö se ole samaa kuin kyntäisimme omaa hautuumaatamme saadaksemme sen antamaan meille syötävää? Mitä siihen on kätketty Jesuksen nimeen, sen kaivamme ylös jälleen rahan, Molokin nimessä — se ei ole paljoakaan parempaa kuin nakerrella esi-isiensä luita."
Lars vastasi kuivasti:
"Niin on luonnon laki."
"Niin, kasvien ja eläimien."
"Emmekö me sitten ole eläimiä?"
"Kyllä, mutta myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet vainajamme uskossa Häneen; Hän se on, joka on heidät herättävä emmekä me."
"Äh, loruja! Eikö meidän kuitenkin tule kaivaa heitä ylös, kun heidän vuoronsa kerran tulee? Mitä pahaa siinä on vaikka se tapahtuisi muutamia vuosia aikaisemmin?"
"Sen minä sanon sinulle! Se, joka on heistä syntynyt, elää vielä, mitä he ovat rakentaneet, seisoo vielä pystyssä, se, jota he ovat rakastaneet, ne, joita he ovat opettaneet ja joiden tähden ovat vaivaa nähneet ja kärsineet, se kaikki elää ympärillämme ja itsessämme, ja sitten me emme antaisi heidän levätä rauhassa?"
"Minä huomaan, että sinä nyt muistelet isoisääsi", vastasi Lars, "sillä sinä niin kiivastut. Mutta nyt tahdon minä sanoa, että onpa tullut aika, että pitäjä kerrankin pääsee hänestä rauhaan. Sillä hän anasti kylliksi suuren sijan eläessänsä; sentähden on parasta, että hän ei makaa siinä tiellä nyt kuolleena. Jos hänen ruumiinsa pitää riistää kunnalta semmoinen siunaus, joka vaikuttaa satoja miespolvia eteenpäin, niin on todellakin syytä sanoa, että kaikista, jotka täällä ovat syntyneet, on hän ollut pitäjällemme suurimmaksi vahingoksi."