Kaikki siitä ikäänkuin säpsähtivät ja Knut ehdotti, että asia oli otettava uudestaan keskusteltavaksi.
"Tänä kiihtyneenä aikana, joka täällä on ollut", hän lausui, "on rautatien hyötykin arvioitu liian suureksi; sillä jos rautatie ei tule kulkemaan paikkakuntamme kautta, rakennettakoon asemia pitäjämme kumpaankin päähän; tosin on hiukkasen epämukavampaa matkustaa niille, kuin jos asema olisi sen keskellä; mutta niin kauhean paljon pahempaa se ei kuitenkaan liene, että sentähden olisi pakko häiritä vainajien leposijaa".
Knut oli niitä, jotka saatuaan ajatuksena lentoon, keksi mainioita syitä ikäänkuin itsestään, hänellä ei hetki sitten ollut aavistustakaan, mitä aikoi sanoa, mutta nyt hän lausui ilmi kaikkien salaiset ajatukset. Lars oivalsi aseman vaarallisuuden ja arveli olevan parasta olla varovainen ja suostua näön vuoksi Knutia ehdotukseen; sillä tuommoiset tunteet ovat aina valtavimmat alussa; pitää malttaa mielensä ja odottaa kuohujen asettumista.
Mutta siinä hän oli iskenyt kirveensä kiveen, sillä yhä suurempina tunteiden kuohuina kohosi pitäjässä pelko koskea omaistensa vainajien ruumeihin; se, mitä ei kenkään ollut ajatellut niin kauan kuin asia oli yleistä laatua, muuttui nyt sydämmen asiaksi, kun he tiesivät asian koskevan heitä itseään. Etenkin vaimoväki tuli kiihkoisaksi ja kuntatuvan edustalla vilisi väkeä seuraavassa kokouksessa. Oli helteinen kesäpäivä, ikkunat olivat avatut ja oli yhtä paljon väkeä ulkopuolella kuin sisälläkin. Kaikki tunsivat, että nyt syntyy kiihkeä ottelu.
Lars tuli ajaen kauniilla hevosellaan ja kaikki häntä tervehtivät; hän katseli tyynesti ympärillensä varmana asiastansa, eikä se, mitä hän näki, näyttänyt ensinkään häntä kummastuttavan. Hän istahti aivan ikkunan viereen, löysi oljenkorrenkin, eikä paljon puuttunut, että hymy olisi levinnyt hänen älykkäille kasvoilleen nähdessään Knutin nousevan puhumaan kaikkien Högstadin hautuumaalla lepäävien vainajien puolesta.
Mutta Knut Aakre ei alkanutkaan puhumalla hautuumaasta. Hän alkoi ryhtymällä perinpohjaiseen selontekoon siitä, että rautatien tuottamat edut sen kulkiessa pitäjän kautta, olivat arvioidut kerrassaan liian suuriksi. Hän näytti väitteensä todeksi, sillä hän oli laskenut kaikkien talojen etäisyyden lähimmältä asemalta ja sitten hän kysyi:
"Minkätähden on nostettu niin suurta melua tästä rautatiestä, kun siitä ei ole paikkakunnalle vastaavaa hyötyä?" Niin, sen hän kyllä osasi sanoa. "On olemassa niitä, jotka ovat saaneet aikaan semmoisen sekasorron, että pitää saada toimeen vielä suurempi, jotta edellinen joutuisi unohduksiin. Oli vielä niitä, jotka ensimäisessä mieltenkiihtymyksessä tahtoivat saada maansa ja mantunsa suuresta hinnasta myödyiksi vieraille, jotka ehkä olivat kyllin typeriä suostumaan kauppaan; oli häpeällinen keinottelu, jota ei yksistään elossa olevien, vaan vainajienkin piti kannattaa!"
Hänen esiintymisensä vaikutus oli sangen valtava. Mutta Lars oli kerran päättänyt säilyttää malttinsa, tulkoon mitä tulleekin. Hän vastasi sentähden hymyillen, ettei ainakaan hän puolestansa ole tietänyt muuta, kuin että Knut Aakrekin oli innokkaasti puolustanut rautatietä eikä varmaankaan ollut ketään, joka syyttäisi tämän ymmärtävän keinottelua. (Hymyiltiin salavihkaa). Knutilla ei ollut mitään sanottavaa siihen, että tavallisten ihmisten ruumiit olivat muutettavat rautatien tähden; mutta kun hänen oma isoisänsä oli siirrettävä, muuttui kysymys äkkiä onnenasiaksi koko pitäjälle!
Enempää hän ei lausunut, vaan katsoi hymyillen Knutiin, ja niin teki moni muukin. Knut Aakre kummastutti kuitenkin niin häntä kuin muitakin vastaamalla:
"Minä kyllä myönnän sen: minä en käsittänyt asiaa, ennenkuin se koski perherakkauteeni, mahdollisesti se on häpeä, mutta silloin on todellakin häpeä vielä suurempi, jos ei sitä käsitä — niinkuin on Larsin laita! Ei milloinkaan", hän lisäsi, "ole tämän iva ja pilkka sattunut sopimattomampaan kohtaan; sillä ihmisille, joilla on vain tavallistakin hienotunteisuutta, on asia todellakin inhottava."