He eivät kuitenkaan olleet vihamiehiä keskenään. Tosin heillä ei ollut kanssakäymistä, mutta he sekä tervehtivät että juttelivat keskenään. Knutin sydämmeen koski aina hänen muistellessaan Larsia, mutta hän voitti sen ja sanoi itselleen käyneen juuri niinkuin pitikin. Eräissä suurissa häissä, joissa molemmat olivat läsnä ja vähäisen iloisella tuulella, hän nousi tuolille ja esitti maljaa kunnan puheenjohtajalle ja läänin ensimäiselle suurkäräjämiehelle! Hän puhui, kunnes tuli liikutetuksi ja silloin niinkuin tavallista erinomaisen kauniisti. Se oli kaikkien mielestä erinomaisen kelpo teko ja Lars tuli hänen luoksensa silmät kosteina ja liikutetuin mielin sekä sanoi, että hänen oli Knutia paljon kiittäminen siitä, mitä oli ja mitä tiesi. Seuraavassa vaalissa tuli Knut jälleen valituksi kunnallislautakunnan jäseneksi!
Mutta jos Larsilla olisi ollut aavistustakaan siitä, mitä nyt seurasi, niin kyllä hän ei olisi tehnyt häntä siksi. Kaikki aikanansa, sanoo sananlasku ja juuri samaan aikaan kuin Knut Aakre jälleen joutui kunnallishallitukseen, uhkasi kauan jo raivonneen keinottelukuumeen tuottamat tappiot kukistaa kunnan parhaat miehet vaatien heidän joukostaan uhrejaan. Sanottiin Lars Högstadia syypääksi siihen suureen onnettomuuteen; sillä hän oli totuttanut kuntalaisensa kauppojen kautta keinottelemaan itselleen voittoja. Kunnallishallituksesta oli voitonpyynti levinnyt kuntaan; sillä kunnallishallitus oli seudun suurin voitonpyytäjä. Kaikki, kaksikymmenvuotiseen päivätyöläiseen asti tahtoivat nyt kaupassa saada yhtä markkaa kasvamaan kymmeneksi; tavatonta ahneutta ja kokoomishalua alussa seurasi ylenmäärinen tuhlaaminen lopuksi. Ja kun kaikkien mielet olivat kiintyneet ainoastaan rahoihin, oli samalla kehittynyt luulevaisuus, suvaitsemattomuus, omanvoitonpyyntö, joka päättyi käräjäjuttuihin, vihaan ja vainoon. Siinähän kävi kunnallishallitus muiden edellä, sanottiin; sillä Larsin aivan ensimäisiä toimia oli manata vanha, kunnianarvoinen pappi käräjiin etujen tähden, joiden oikeudellisuus muka oli epätietoista. Pappi oli menettänyt asian, mutta myöskin heti hakenut muualle. Muutamat olivat silloin hyväksyneet ja kiittäneet sitä juttua, toiset moittineet; huono esimerkki siitä kuitenkin oli tullut. Nyt tuli Larsin hallinnon seuraukset näkyviin suurina tappioina kunnan jokaiselle mahtimiehelle, ja silloin tuli toinen ääni kelloon. Vastustajatkin saivat johtajansa; sillä Knut Aakre oli jälleen joutunut hallituksen jäseneksi, — Larsin itsensä sinne toimittamana!
Taistelu alkoi heti. Kaikki ne nuorukaiset, joita Knut aikoinaan oli opettanut, olivat nyt miehiä ja kunnan valistuneimpia, hyvin perehtyneitä kaikkiin toimiin, ja tuntien yleisiä oloja; — heidän rinnallaan hän nyt taisteli, he kun jo nuoruudesta asti kantoivat vihan kaunaa Larsille. Kun Lars sitten iltasin, tuommoisen kiivaan ottelukokouksen jälkeen seisoi talonsa rappusilla katsellen kylälle päin, nousi ikäänkuin etäinen uhkaava rajuilma noista vararikon uhkaamista suurista taloista. Hän tiesi, että sinä päivänä, jolloin ne tekevät kuperkeikan, kaatua romahtaa säästöpankki, jopa hän itsekin ja että silloin hänen pitkä elämäntyönsä kääntyisi hänelle itselleen kiroukseksi!
Niinä epätoivoisen taistelun päivinä saapui rautatielinjan tutkijalautakunta, jonka oli määrä paaluttaa uuden rautatien suuntaa, eräänä iltana Högstadiin, ensimäiseen taloon kylään tullessa. Keskustellessaan heidän kanssaan illalla kuuli Lars tarkoituksena olevan saada tie kulkemaan joko siitä tahi toisen laakson kautta, joka oli aivan saman suuntainen.
Salaman nopeudella selvisi hänelle, että jos hänen onnistuisi saada tie kulkemaan sieltä kautta niin nousisivat kaikkien talojen hinnat melkoisesti ja hän itse pelastuisi, jopa olisi hänen arvonsa kohonnut ja juurtunut moneksi miespolveksi eteenpäin! Hän ei saanut unta sinä yönä, hänen silmissään loistivat ja vilkkuivat junien tulet, jopa hän väliin jo luuli kuulevansa veturien vihellyksetkin! Seuraavana päivänä hän oli mukana seutua tarkastamassa; hänen hevosensa kuljetti heitä, ja hänen taloonsa he palasivat jälleen. Seuraavana päivänä herrat läksivät naapurilaaksoon, hän yhä mukana, ja hän toi heidät jälleen takaisin. Koko Högstad oli valaistuna heidän tullessaan kotiin; kylän etevimmät miehet olivat pyydetyt ottamaan osaa komeihin pitoihin tarkastajien kunniaksi, ja ne kestivät aamuun asti. Mutta ei mikään auttanut; sillä mitä enemmän he lähenivät varsinaista päätöstä, sitä selvemmin näkyi, ettei rautatie ilman suuria uhrauksia voinut kulkea sieltä kautta. Pääsy laaksoon oli ahdas, nimittäin vuorisolan kautta, ja samassa kuin kierrettiin kylään, teki leveä jokikin polven, niin että joko täytyi rautatien mutkistua yhtä jyrkästi vuoririnteen mukaan niinkuin nykyinen tiekin, ja sen kautta kulkea melkoisen korkealla ja kahdesti joen poikki — tahi kulkea suoraan eteenpäin ja silloin entistä nyt jo käyttämätöntä hautuumaata! Mutta ei ollut varsin monta vuotta siitä kuin kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit haudattiin hautuumaahan.
Ellei ollut muuta esteenä kuin palanen vanhaa hautuumaata, ajatteli Lars, saadakseen tuota suurta siunausta paikkakunnalle, niin täytyy kuin täytyykin hänen panna nimensä alle ja kaikki työvoimansa liikkeelle, jotta saataisiin tie sitä suuntaa! Hän matkusti heti kappalaisen ja rovastin luokse, sieltä lääninhallitukseen ja hallituksen talousosaston puheille: hän neuvotteli ja hieroi sopimusta, hän oli muka hankkinut kaikenlaisia tietoja tavattomista eduista toiselta puolen, seudun mielipiteistä toiselta ja hänen onnistui todellakin saada kaikki asianomaiset puolellensa. Hänelle luvattiin, että muuttamalla muutamia ruumiita uudelle hautuumalle esteet poistuisivat ja kuninkaallinen lupaus saataisiin käyttää hautuumaata rautatieksi. Hänelle sanottiin, että hänen tarvitsi vain ottaa asia puheeksi kunnallishallituksessa.
Kunta oli yhtä innostunut kuin hänkin; sillä kaupanhenki, joka jo monta vuotta oli vallinnut pitäjässä, rupesi oikein villinä riehumaan jokaisessa. Ei puhuttu eikä ajateltu muuta kuin Larsin matkaa ja sen mahdollista päättymistä. Kun hän tuli kotiin tuoden mitä parhaimmat toiveet, toimitettiin hänelle suuremmoiset kunnianosoitukset, lauluja sepitettiin ja laulettiin hänen kunniaksensa; niin, vaikkapa joku suurimmista taloista niinä päivinä olisi lyönyt rukkaset lautaan, niin ei kukaan olisi pannut siihen sen enempää huomiota. Rautatiekuume oli voittanut keinottelukuumeen ja astunut sen sijaan!
Kunnallishallitus kokoontui; ehdotettiin alamainen anomus, että vanhasta hautuumaasta saataisiin ottaa tarvittava osa rautatietä varten. Se ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, niin, nostettiinpa kysymys siitä, että toimitettaisiin Larsille julkinen kiitos ynnä sitä seuraavana lahjana, veturinmuotoinen kahvikannu. Kuitenkin arveltiin olevan parasta odottaa, kunnes kaikki oli valmista. Asia palautettiin lääninhallituksesta, joka tahtoi luettelon jokaisesta muutettavasta ruumiista. Pappi antoi vaatimuksesta semmoisen luettelon, mutta sen sijaan, että olisi lähettänyt sen suoraan, oli hänellä syynsä lähettää se kunnallishallituksen kautta. Eräs sen jäsenistä toi sen mukanaan seuraavaan kokoukseen. Siellä avasi Lars sen puheenjohtajana ja rupesi lukemaan sitä julki.
Nyt sattui niin, että ensimäinen muutettava ruumis olikin Larsin oma isänisä! Läsnäolleita hieman värisytti; Lars itsekin säpsähti, mutta luki kuitenkin edelleen. Sattui sitten, että toinen ruumis oli Knut Aakren isoisä; sillä nuo molemmat olivat kuolleet jotenkin samaan aikaan. Knut Aakre hypähti pystyyn istualtaan, Lars keskeytti lukemisensa, kaikki katsahtivat ylös kauhuissaan; sillä vanha Knut Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja sen enimmin rakastettu mies ammoisista ajoin. Syntyi hiljaisuus, joka kesti monta minuuttia. Viimein yskähti Lars ja luki edelleen. Mutta yhä pahempaa tuli, mitä etemmäksi luettiin; sillä mitä lähemmäksi päästiin omaa aikaa, sitä rakkaammiksi tulivat vainajat. Larsin lopetettua kysyi Knut Aakre puoliääneen, eikö heidän mielestään niinkuin hänenkin, aaveita ollut heidän parissaan. Oli juuri tullut puolihämärä huoneeseen, ja vaikka olivatkin aika miehiä, niin eipä paljoa puuttunutkaan, että heitä peloitti. Lars otti tulitikkulaatikon taskustaan ja sytytti kynttilät, kuivasti huomauttaen, etteihän siinä ollut enempää kuin mitä jo ennakolta tiesivät.
"Kyllä", sanoi Knut mittaillen lattiata; "tämä on enempi kuin minä ennestään tiesin. Nyt alan uskoa, että rautatietkin voivat maksaa liian kalliin hinnan."