Silloin toi pappi eräänä lauantai-iltana uutisen, että rautatie kuitenkin tuli kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan hautuumaan ylitse. Salamana se uutinen iski kaikkiin taloihin. Kunnallishallituksen yksimielinen vastustus oli ollut turha, Lars Högstadin vaikutusvalta oli ollut suurempi. Siinä siis hänen taajojen matkojen selvitys, sen hän siis oli saanut aikaan. Ehdottomasti semmoisen miehen sitkeä kestävyys ja hänen herättämänsä kunnioitus tukehutti tappion tuottaman tyytymättömyyden. Ja mitä enempi siitä keskusteltiin, sitä enemmän siihen mukauduttiin; sillä olihan silläkin etunsa, kun oli pakko siihen tyytyä, eikä enää voitu asiaa muuttaa.
Kokoonnuttiin kirkolle seuraavana päivänä, ja kaikkien täytyi ehdottomasti naurahtaa asian menolle nähdessään toisensa. Ja juuri kaikkien, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten sekä lasten puhuessa Lars Högstadista hänen voimastansa, lujasta tahdostansa ja suuresta vaikutusvallastaan — hän tuli itse koko perhekuntineen neljässä kärryissä ajaen kirkolle! Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin hän viimein oli ollut siellä! Hän astui alas ja kävi kansan keskitse kirkolle, ja kaikki väki ehdottomasti ja poikkeuksetta tervehtivät häntä, mutta hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä vastannut ainoaankaan. Hänen pieni vaimonsa astui kalmankalpeana hänen jäljessänsä. Kirkossa oli kummastus niin suuri, että kaikki, jotka hänet näkivät, lakkasivat veisaamasta ja jäivät häntä katselemaan. Knut Aakre, joka istui määräpaikallansa Larsin paikan edessä, huomasi jotakin tavatonta tapahtuneen ja kääntyi katsomaan taaksensa. Silloin hän huomasi Larsin, joka istui kumartuneena virsikirjansa ylitse etsien oikeata virrenvärssyä.
Knut ei ollut nähnyt häntä tuon kokousillan jälkeen, eikä ollut milloinkaan voinut kuvaillakaan semmoista muutosta. Sillä sen näköinen ei ollut kukaan voittaja! Ohut, hieno tukka oli kovasti lähtenyt, kasvot olivat laihtuneet ja painuneet, silmät kuopallaan ja palavat, voimakas kaula kutistunut suoniseksi ja ryppyiseksi. Hän tajusi silmänräpäyksessä mitä tuo mies oli kärsinyt ja hänet valtasi äkkiä kova säälin tunne, jopa entinen rakkauskin nousi hänen sydämmeensä. Hän rukoili Jumalaa hänen puolestansa ja päätti puhutella häntä jumalanpalveluksen loputtua; mutta Lars oli lähtenyt sitä ennen. Knut tahtoi vielä samana iltana käydä hänen luonansa. Vaimo kuitenkin kielsi häntä menemästä; Lars on yksi niitä, hän sanoi, joka tuskin voipi tuntea kiitollisuutta: pysy erilläsi hänestä, kunnes hän ikäänkuin omasta alotteesta tekee sinulle hyväntyön ja silloin ehkä itsekin tulee.
Mutta Lars ei tullut. Häntä kyllä välistä nähtiin kirkolla, vaan ei missään muualla, eikä hän käynyt kenenkään luona. Sitävastoin hän nyt ryhtyi maittensa viljelykseen ja talonsa hoitoon yleensä semmoisella innolla, kun tahtoisi hän yhdessä vuodessa korvata monen vuoden laiminlyömiset; olikin niitä, jotka sanoivat sen olevan tarpeessa.
Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun tien piti kulkea aivan talon ohitse, niin Lars revitti osan päärakennuksesta, joka oli radalle päin, rakentaaksensa siihen kauniin pylväskatoksen; sillä pitihän talon näyttää kauniilta. Työ oli juuri päättymäisillään, kun kiskoja väliaikaisesti laskettiin soran ja ratapölkkyjen kuljettamista varten, ja pieni veturi tuli ajaa puhkuen. Oli kaunis syysilta, kun ensimäiset soravaunut olivat kuljetettavat ohitse. Lars seisoi kuistillaan kuulemassa ensimäistä vihellystä ja näkemässä ensimäistä savupatsasta; kaikki talon väki seisoi hänen ympärillänsä. Hän katsoi ympärillensä laaksoon, joka levisi hänen edessänsä laskevan auringon valossa, ja hän tunsi, että kyllä häntä muistettaisiin niin kauan kuin juna vastaisuudessa kiitää hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden tunnekin hiipi hänen sieluunsa. Hän katsahti hautuumaata, josta osa vielä oli säilynyt risteineen, vaikka nekin puolikaatuneina, toisen osan oli rautatie anastanut; hän aikoi juuri selvitellä tunteitaan, kun kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tuli juna verkkaan pyrkien eteenpäin, savu tuprusi ilmaan kipunain koristamana, sillä lämmitettiin kuusipuilla. Tuuli puhalsi taloa kohti, niin että se pian oli sakean savun peitossa; mutta mikäli se haihtui, näki Lars junan pyrkivän eteenpäin alas laaksoon lujan tahdon tapaisena.
Hän oli tyytyväinen ja meni sisään ikäänkuin pitkän päivätyön päätyttyä. Hänen isoisänsä kuva oli hänen mielessänsä sinä hetkenä. Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; hänen yhteiskunnallisen kunniansa oli kyllä siinä osaksi mennyt, se on tosi, mutta eteenpäin hän oli päässyt! Hänen vikansa oli hänen aikansakin vika; he elivät aikansa siveellisten käsitteiden epävarmoilla rajoilla, jokaisella ajalla on omat epävarmat rajapyykkinsä ja uhrinsakin, saadakseen ne luotettaviksi.
Kunnia hänelle haudassansa, sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä! Rauha hänelle, mahtaa tuntua hyvältä saada lopulta levähtää! Mutta eihän hän saanut levätä rauhassa pojanpojan äärettömän kunnianhimon vuoksi; olihan hänet kaivettu esiin kivien ja soran mukana — lorua! hän varmaankin tyytyväisyydestä hymyili sitä, että poikansa pojan työn hedelmät vierivät eteenpäin juuri hänen päänsä päällitse!
Niissä ajatuksissa hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteellensa. Isoisän kuva astui uudestaan hänen eteensä. Sillä kertaa se näytti ankarammalta. Väsymys vähentää lujuutemme ja Lars tunsi omantunnon vaivoja. Mutta hän puolusti itseään myöskin. Mitä hänen isoisänsä oikeastaan tahtoi? Tottapa hänen nyt piti olla tyytyväinen, sillä suvun kunnia kohisten vieri hänen hautansa ylitse; kellä muulla on semmoinen hautapatsas? — — Mutta mitä tuo on? Nuo kaksi hirvittävää tulisilmää ja tuo rätinä ja tuo kohina, eihän se enää ole junasta, sillä se poikkeaa radalta syrjään. Se tulee hautuumaalta suoraan hänen taloaan kohti loppumattoman pitkänä jonona. Tulisilmät olivat isoisän, ja hänen takanaan kulkevan pitkän saaton muodostavat kaikki vainajat. Se lähestyy taloa lähestymistään, jyskyen, ratisten ja loistaen. Ikkuna jo palaa vainajien tulisilmien sytyttämänä. —— Hän koetti väkisin tointua ja rauhoittaa, sillä olihan se unta vain, tietysti vain unta, odota toki kunnes herään! —— Kas niin: nyt olen hereillä, tulkaa nyt, te raukat! Ja katso, he tulivat todellakin, hautuumaalta, heittäen radan, kiskot, veturin ja junan, niin että ne kauhealla jyryllä vaipuivat maan sisään ja siihen muodostui ruohikkoa, hautoja ja patsaita niinkuin ennenkin. Sankarien tapaisina he tulivat ja virsi: "Kuolleet rauhan saakohot"! kuului heidän edessänsä, hän tunsi sen, sillä se oli kaikkina näinä vuosina kaikunut hänen sielussansa, nyt se tuli hänen kuolonvirreksensä; sillä tämä oli kuolema ja kuolonnäkyjä. Tuskanhiki valui virtanaan pitkin hänen ruumistaan; sillä yhä lähemmäksi — ja katso, siinä ne jo olivat ikkunassa ja hän kuuli nimeään huudettavan. Kauhistus valtasi hänet, hän koetti huutaa, sillä hän oli tukehtua; kylmä, kalman käsi jo koski hänen kurkkuunsa, kun hän sai voimia huutamaan; "Auta minua"! — ja heräsi. Ikkuna oli särjetty ulkoapäin, niin että sirpaleet lensivät hänen vuoteeseensa asti ja rikkonaisessa ikkunassa seisoi joku tulen ja savun ympäröimänä:
"Talo on tulessa, Lars! Nyt autamme sinut ulos!"
Knut Aakre se siinä seisoi.