Jälleen tointuessaan makasi Lars ulkona kovassa tuulessa, joka aivan jäädytti hänen jäseniään. Ei ainoatakaan ihmistä ollut hänen luonaan; hän näki talon vasemmalla puolellansa olevan ilmi tulessa, hänen ympärillään oli hänen, karjansa, mikä syöden ruohoa, mikä ammuen, lampaat pysyttelivät pelästyneinä koossa tiheässä joukoin, tavaraa oli hujan hajan kaikkialla, ja tarkemmin katsoessansa ympärilleen hän näki inhimillisen olennon itkien istuvan mättäällä hänen vieressään. Hänen vaimonsa se oli. Hän huusi häntä nimeltä ja tämä säpsähti:
"Herran Jesuksen olkoon kiitos, että elät!"
Vaimo tuli hänen luoksensa ja istahti eli oikeammin vaipui maahan hänen viereensä.
"Oi Jumala, oi Jumala! nyt olemme saaneet kylliksemme rautatiestä."
"Rautatiestäkö?" uteli Lars; mutta tuskin hän oli lausunut niitä sanoja, ennenkuin kamala aavistus häntä värisytti; sillä veturin singahuttamat kipunat ne tietysti olivat sytyttäneet tuleen uuden seinän edustalla olevat höylänlastukasat. Hän jäi istumaan sanatonna ja ajatuksiinsa vaipuneena, eikä vaimokaan tohtinut häntä puhutella, vaan koetti löytää vaatteita peittääkseen häntä, sillä ne olivat luisuneet sivulle. Lars otti ääneti vastaan hänen apunsa, mutta vaimon siinä ollessa polvilla hänen edessänsä peittääksensä uudestaan hänen jalkojansa hän laski kätensä hänen päällensä. Heti vaimo painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja itki ääneen. Olihan mies kerran huomannut hänetkin! Mutta Lars tajusi hänet ja sanoi:
"Sinä olet ainoa ystävä, mikä minulla on."
Vaikkapa oli maksanut talon saada kuulla semmoista puhetta, niin vaimo ei siitä välittänyt; hän tuli niin iloiseksi, että rohkaisi mielensä ja sanoi noustessaan ja nöyrästi katsellen miestään:
"Sentähden, ettei ole ketään, joka ymmärtää sinua paitsi minä."
Silloin suli jäykkä sydän; kyyneleet valuivat Larsin poskia myöten hänen pitäessään vaimoaan kädestä.
Nyt hän puhui hänen kanssansa niinkuin omalle sielulleen. Silloin Lars sai kuulla vaimonsakin mielipiteet. He puhuivat vielä, miten tuo kaikki oli tapahtunut, tahi oikeammin, vaimo puhui ja Lars kuunteli. Knut Aakre oli ollut ensimäinen, joka oli huomannut palon, oli herättänyt väkensä, lähettänyt palvelustyttönsä pitkin kylää apua hakemaan ja oli itse renkineen ja hevosineen rientänyt palopaikalle, jossa kaikki nukkuivat. Hän oli sitten johtanut sammutustyötä ja pelastusta; Larsin itsensä hän oli vetänyt ulos palavasta tuvasta ja vienyt tänne vasemmalle tuulen päälle, — tänne ulos hautuumaalle.