Ja heidän siinä puhuessansa tuli joku rivakasti ajaen tietä pitkin ja poikkesi hautuumaalle päin, jossa astui alas rattailta. Knut se oli, joka oli käynyt kotona kirkkokärryjään noutamassa, samoja kärryjä, joissa niin monesti oli ajanut kunnallishallitukseen. Nyt piti Larsin nousta niihin ja ajaa hänen kanssansa kotiin. He ojensivat toisilleen kätensä, toinen istuen, toinen seisoen.

"Nyt täytyy sinun tulla mukaan", lausui Knut. Mitään vastaamatta nousi toinen ja he astuivat rinnakkain kärryjen luo. Lars autettiin ylös niihin, Knut istahti hänen viereensä. Mitä he puhuivat matkalla ja sitten Aakressa pienessä huoneessa, jossa istuivat koko yön, seuraavan päivän aamuun asti, ei milloinkaan joutunut muiden tietoon. Mutta siitä päivästä alkaen he olivat erottamattomat niinkuin entiseen aikaan.

Kun onnettomuus kohtaa miestä, silloin kaikki oivaltavat hänen arvonsa ja ansionsa. Sentähden sitoutuikin kunta uudestaan rakennuttamaan Lars Högstadin talon, suuremmaksi ja komeammaksi muita laakson taloja. Hän tuli jälleen puheenjohtajaksi, mutta Knut Aakre rinnallaan; Knutin mielipidettä ei milloinkaan ylenkatsottu eikä jätetty huomioon ottamatta — ja siitä päivästä alkaen heidän välinsä ei milloinkaan rikkoontunut.

VOIKKO

(1868)

Björgan oli ennen Dovrevuoristossa olevan Kviknen pitäjän pappilana. Talo on korkealla vuoren kyljessä aivan yksiksensä; pienenä poikana oli tapani seisoa arkihuoneen pöydällä ikävöiden katsellen alaspäin niitä, jotka talvella luistellen kiitivät eteenpäin pitkin jokea tahi kesällä leikkivät sen rantatörmällä: Björgan oli niin korkealla, että siellä ei mikään vilja tuleentunut, jonka vuoksi se sittemmin myötiin eräälle sveitsiläiselle meijerinhoitajalle ja ostettiin pappilaksi toinen talo laaksosta, alemmalta paikalta. Talven tulo Björganiin oli surkean aikainen. Eräs peltotilkku, jonka isä lämpöisenä, aikaisena keväänä oli koetteeksi kylvänyt, oli eräänä aamuna lumen peitossa; niitetty heinä sai yhtä usein lumiryöpyn kuin sadekuuron niskaansa. Entäs kun talvi oli tehnyt tulonsa! Pakkanen oli niin pureva, etten tohtinut koskea ulko-oven ripaan, sillä sormia kirveli kosketellessani sen rautaa. Isänikin, joka oli syntynyt Randsvuonon seuduilla ja oli siis melkoisen karaistunut pakkasta vastaan, täytyi usein naamus kasvojen suojana matkustaa pitäjänsä laitakyliin. Lumi narisi jalkojen alla, ja milloin oli monta jalkamiestä, muodostui narina korvia särkeväksi kitinäksi. Lunta oli usein suuren rakennuksen toiseen kertaan asti, pienet ulkohuoneet olivat aivan sen peitossa, mäenkukkulat, pensaat ja aidat tasaisen valkovaipan alla; lakea lumikenttä levisi laajalle järven tapaisena ja siinä suurten koivujen latvat ikäänkuin uiskennellen huojuivat milloin korkeita kinoksia muodostavan, milloin niitä jälleen tasoittavan myrskyn jälkeen. Seisoin pöydällä katselemassa hiihtomiesten lähtöä luotamme laaksoon, näin lappalaisten poroineen suhisten laskevan Röraasmetsästä tunturin kylkeä myöten alas laaksoon ja sieltä ylös jälleen meidän luoksemme. Ahkio vieri sinne tänne, eikä milloinkaan häviä mielestäni, kun pitkä jono vihdoin pysähtyi pihalle ja jokaisesta ahkiosta kömpi pyöreähkö turkkimytty; tarkemmin katsellessa olikin se pienenlainen, tyytyväisen näköinen ihminen, joka oli saapunut poronlihaa kaupittelemaan.

Kviknelaaksolaiset ovat viime aikoina muuttuneet valistuneeksi, reippaaksi seurakunnaksi; mutta siihen aikaan oli Kvikne tunnettu pahamaineisimmaksi pitäjäksi koko maassa. Ei ole niinkään pitkä aika kulunut siitä kuin papin täytyi kuljettaa pistoleja mukanansa kirkkoon, ja toinen huomasi palatessaan kirkosta kaikki talouskapineensa särjetyiksi. Sen oli noella mustiksi maalatut miehet tehneet ja samalla puolikuolleeksi säikähyttäneet papin yksinään kotona olevan rouvan. Edellinen pappi oli paennut sieltä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta takaisin. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isäni — ehkä juuri siitä syystä — sai paikan; sillä hänen luultiin jopa myrskyssäkin voivan äkkipysäyttää veneen.

Muistuu vieläkin selvästi mieleeni, miten eräänä lauvantaiaamuna nelinkontin ryömin isäni virkahuoneen rappusia ylös, sillä ne olivat pesemisen jälkeen jäätyneet; en ollut ehtinyt varsin monta porrasta ylöspäin, kun kauhea meteli ja jyske ylhäältä kauhistuneena ajoi minut jälleen alas. Sillä ylhäällä oli paikkakunnan suurin tappelupukari ottanut opettaakseen niskoittelevalle papilleen kansan tapoja, mutta huomasikin ällistyksekseen papin ensin tahtovan opettaa hänelle omiaan. Siten mies semmoista kyytiä joutui ulos ovesta, että nurinniskoin kieri rappusia alas, niin sanoakseni kokoili siellä jäsenensä ja tavoitti neljällä harppauksella portin. Kvikneläiset eivät tietäneet muuta, kuin että heidän pappinsa tahtoi tyrkyttää heille suurkeräjien laatimia lakeja. He tahtoivat siis kieltää häntä saattamasta koululakia voimaan; he olivat röyhkeät isääni kohtaan, kokoontuivat mieslukuisasti koulutoimikunnan kokoukseen, väkivallalla hajoittaaksensa toimituksen. Huolimatta äidin hartaista rukouksista isä oli matkustanut sinne, ja kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä koulupiirien jaossa y.m., niin hän jakoi ne yksin parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä kansan uhkaavasta nurinasta; mutta hänen, pöytäkirjat kainalossa, mennessään kotiin, väistyvät kaikki ainoankaan heistä koskematta häneen. Voipa kuvailla äidin riemua, kun näki hänen ajavan kotia kohti, tyynenä ja levollisena niinkuin aina.

Niissä oloissa ja semmoisella paikkakunnalla syntyi Voikko! Sen emä oli suuri punaisenruskea Gudbrandin laaksosta kotoisin oleva tamma, kaikkien ilo ja suosikki; isänsä oli hurja, musta vuonohepo, joka vieraalla alalla, jossa tamma huolettomasti astui ohitse, jyskyen ja hirnuen syöksi metsästä yli ojien ja aitojen, ja lemmen oikeudella tuli ottamaan omaansa. Voikosta ennustettiin jo aikaisin: Siitä kasvaa voimakkain hevonen, mikä miesmuistiin on niillä tienoin nähty, ja vaikka pääni oli täpösen täyteen ahdettu sankari- ja taistelukertomuksia, katselin, tuota pientä varsaa kuin älykästä kumppania ainakin. Se ei aina ollut minulle suopea; minulla on vieläkin oikean silmän yläpuolella arpi sen kavion muistomerkkinä; mutta siitä huolimatta seurasin yhtä uskollisesti tammaa varsoineen, nukuin heidän kanssaan metsässä ja kieriskelin tamman jalkojen välissä sen ollessa laitumella. Mutta eräänä päivänä olin seurannut niitä liian kauas. Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja minä olin nukkunut avonaiseen latoon, jonne kaikki kolme olimme menneet auringon siimekseen; tamma ja varsa olivat sitten astuneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt sinne unen helmoihin. Oli jo myöhä kun ne, jotka turhaan olivat minua huutaen etsineet, palasivat kotiin ilmoittamaan, ettei minua ollut tavattu. Kuvailla sopii, miten vanhempani säikähtyivät, — kaikki väki ulos etsimään, mäet ja metsät etsittiin, purot, äkkijyrkät syvänteet tutkittiin, kunnes viimein joku kuulee ladosta lapsen itkua ja he löytävät minut istumasta heinissä. Olin niin pelästynyt, etten pitkään aikaan voinut virkkaa sanaakaan; sillä suuri eläin oli katsellut minua tulisilmillä. Ei ole helppo sanoa, olinko nähnyt unta vai todellakin nähnyt jotakin, — varma vain on, että vielä muutama vuosi sitten heräsin siitä, että tuo hirviö muka seisoi kumartuneena ylitseni.

Voikko ja minä saimme pian kumppaneja: ensiksi koiran, joka opetti minua varastamaan sokuria, sitten kissan, joka eräänä päivänä äkkiarvaamatta ilmestyi keittiöön. En ollut milloinkaan ennen nähnyt kissaa; kalman kalpeana syöksin sisään huutaen suuren hiiren tulevan kellarista! Seuraavana keväänä oli meitä useampia; sillä silloin saimme pienen porsaan, — ja joka kerta, kuin Voikko seurasi emäänsä työhön, pysyttelimme me, koira, kissa ja naski yhdessä. Aikaamme kulutimme jotakuinkin hyvin, enimmäkseen nukkumalla yhdessä. Noille kumppaneille annoin kaikki, mistä itse paljon pidin; niinpä vein hopealusikan naskille, jotta se oppisi syömään siivommin; se koettikin, se on, se yritti syömään lusikan. Kun minun oli määrä seurata vanhempiani alas laaksoon vieraisille, seurasivat koira kissa ja naski mukana. Molemmat ensinmainitut tulivat mukaan lautalle, millä meidän oli määrä mennä joen yli, naski röhki ensin vähäisen ja tuli sitten uiden perässä. Meitä kestittiin kutakin asianhaarojen mukaan ja illalla palasimme kotiin samanlaisena juhlakulkueena.