Ensimmäinen luku.
Knut Aakre oli seudun vanhaa sukua ja aina ollut hyvässä maineessa valistuksensa ja kunnallisten harrastustensa tähden. Hänen isoisänsä oli pyrkinyt ylöspäin ja päässyt papiksi, mutta kuoli nuorena, ja kun leski oli talonpoikaista syntyperää, kasvatettiin lapsetkin talonpojiksi. Knut oli siis saanut vain niin paljon opetusta kuin oli saatavana kansakoulussa, mutta isän kirjasto oli jo aikaisin herättänyt häneen opinhalua. Sitä harrastusta ylläpiti ja edisti hänen hyvä ystävänsä Henrik Vergeland, joka usein kävi hänen luonaan, lähetti hänelle kirjoja, ja kaikenmoisia kasvien siemeniä ja muutenkin oli hänen neuvonantajansa. Hänen neuvostansa perusti Knut aikaisin seuran, jolla alussa oli sangen sekalainen tarkoitus, esimerkiksi "harjoittaa jäseniänsä esiintymään puhujina sekä tutkimaan perustuslakeja", mutta joka myöhemmin muuttui maanviljelys- ja talousseuraksi koko sitä lääniä varten. Vergelandin neuvosta hän perusti pitäjään lainakirjastonkin ja isän kirjat olivat ensimäinen lahja sen kartuttamiseksi. Samaisen miehen neuvosta hän rupesi pitämään pyhäkouluakin omassa talossansa niitä varten, jotka halusivat oppia kirjoittamista, laskentoa ja historiaa. Kaikki tuo herätti huomiota, niin että hän joutui kunnallishallitukseen, jossa pian valittiin puheenjohtajaksi. Siinä hän yhä enemmän rupesi toimimaan koulujen hyväksi ja saikin paikkakunnan kansakoulut erinomaiseen kuntoon.
Knut Aakre oli pienehkö, ripeä mies, jonka pienenlaiset vilkkaat silmät pilkistivät esiin sangen tuuhean tukan alta. Hänellä oli suuri suu ja paksut huulet, jotka aina liikkuivat, ja mainiot hampaat, jotka myöskin näyttivät liikkuvan, sillä ne välähtelivät, kun hän lyhyesti ja katkonaisesti loimuavasta valkeasta sinkoilevien kipunan tavoin lausui sanottavansa.
Niiden monien joukossa, joita hän oli auttanut sivistyspyrinnöissään, joille hän oli hankkinut tietoja, oli hänen naapurinsa Lars Högstad etevin. Lars ei ollut Knutia paljon nuorempi, mutta paljon hitaammin ja myöhemmin kehittynyt. Kun Knut mielellään tahtoi puhua siitä mitä oli lukenut ja mitä mietti, niin hän tuosta hiljaisesta vakavanluontoisesta Larsista sai tarkan kuuntelijan ja aikaa myöten ymmärtäväisen arvostelijan. Heidän välinsä muodostui vähitellen semmoiseksi, ettei Knut mielellään ryhtynyt mihinkään asiaan, ellei ensin neuvotellut Lars Högstadin kanssa; yhdessä niiden käytännöllisiä puolia moneen kertaan pohdittiin. Knut toimitti sentähden naapurinsa kunnallishallituksen jäseneksi ja aikaa myöten kaikkeen, missä itsekin oli. He ajoivat aina yhdessä kokouksiin, Lars tosin ei siellä milloinkaan esiintynyt puhujana; mutta sekä meno- että tulomatkalla sai Knut kuulla hänen mielipiteensä. Heitä pidettiin erottamattomina.
* * * * *
Eräänä kauniina syyspäivänä oli kunnallishallitus koossa, muun muassa keskustellaksensa eräästä pitäjänvoudin ehdotuksesta pitäjän lainajyvästön myönnistä, jolla hinnalla sitten perustettaisiin säästöpankki. Knut Aakre, puheenjohtaja, olisi kyllä puoltanut asiaa, jos vain olisi ollut puolueeton siinä jutussa. Mutta osaksi oli ehdotus pitäjänvoudin, jota Vergeland ei kärsinyt, siis ei Knutkaan, osaksi oli lainajyvästö ja makasiinirakennus Knutin mahtavan isoisän perustama ja rakentama sekä lahja paikkakunnalle. Eipä paljoa puuttunut, että hän näki siinä ehdotuksessa mieskohtaisen loukkauksen; sentähden hän ei puhunut kenenkään kanssa asiasta, ei edes Larsin, joka puolestansa ei milloinkaan lausunut mielipiteitään asiasta, jota ei joku toinen ensin ollut ottanut keskusteluaineeksi.
Puheenjohtajana luki Knut Aakre julki ehdotuksen lisäämättä siihen omaa mielipidettään. Mutta tapansa mukaan hän katsoi Larsiin, joka tavallisesti seisoi tahi istui syrjemmällä, oljenkorsi hampaiden välissä: semmoisen hän aina hankki itselleen, milloin joutui keskusteluun toisen kanssa. Hän käytti sitä hammastikkuna tahi antoi sen veltosti riippua toisesta suupielestä, pyöritteli sitä milloin sukkelammin, milloin hitaammin, riippuen siitä, millä tuulella oli. Kummastellen Knut huomasi korren pyörivän sangen sukkelaan. Hän kysyi äkkiä:
"Luuletteko meidän voivan suostua siihen?"
Lars vastasi yksitoikkoisesti "Luulen".
Kaikki kokouksen jäsenet, jotka tiesivät Knutin olevan päinvastaista mieltä, ällistyivät ja katsoivat Larsiin, mutta tämä ei lausunut sen enempää, eikä siitä sen enempää kysytty. Knut otti toisen asian puheeksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vasta kokouksen lopussa hän otti asian uudestaan keskusteltavaksi ja kysyi hyvin välinpitämättömästi, eikö ehdotus olisi palautettava voudille uudestaan harkittavaksi, kun se varmaankaan ei ollut seudun mielipiteiden mukainen, sillä lainajyvästö oli seudulle rakas laitos. Ei kukaan vastannut. Knut kysyi, saako kirjoittaa pöytäkirjaan: Asiaa ei pidetä tarpeenmukaisena.