"Varmaankin syynä on se, etten paina kyllin voimakkaasti", ja hän painoi tarmonsa takaa, mutta viulu oli kuin särkynyt. Hän yritti vaihtaa sitä säveltä, joka muka kuvaili kirkkoa toiseen, mutta kävi yhtä hullusti; ei ainoatakaan säveltä, ainoastaan vikinää ja ruikutusta. Hän tunsi, miten kylmä hiki nousi kasvoihinsa, hän muisteli kaikkia noita viisaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen ympärillään ja ehkä ilkkuivat hänelle, hänelle, joka kuitenkin kotona osasi soittaa niin kauniisti, vaikka täällä ei voinut kiskoa ääntäkään viulustansa.
"Jumalan kiitos, että äiti ei ole täällä näkemässä häpeätäni", hän sanoi itseksensä siinä soittaen kansanjoukon keskellä, — mutta katso, tuossa hän seisoi mustassa hameessansa peräytyen yhä kauemmaksi. Silloin hän samassa näki tuon mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle viulun, istuvan korkealla tornin huipussa.
"Anna tänne se takaisin!" huusi mies nauraen ja ojentaen hänelle kätensä, ja tornin huippu huojui alaspäin ja jälleen ylös ja uudestaan edestakaisin; mutta poika pani viulun kainaloonsa.
"Et sitä saa!" hän huusi, kääntyi taaksepäin ja juoksi pois väkijoukosta, talojen välitse, yli ketojen ja niittyjen, kunnes ei enää jaksanut, vaan kompastui.
Siinä hän makasi kauan suullaan ja viimein kääntyessään hän näki ainoastaan Jumalan äärettömän taivaan, joka levisi hänen yllään iankaikkisine suhinoineen. Tuo oli hänestä niin kauheata, että hänen täytyi kääntyä uudestaan, kasvot maata kohti. Sitten jälleen kohottaessaan päätään hän huomasi viulun, joka oli siinä itseksensä.
"Sinun on kaikki syy!" huudahti poika nostaen sen maasta särkeäksensä sen, mutta malttoi mielensä ja rupesi sitä katselemaan.
"Me kaksi olemme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä", hän lausui itsekseen ja vaikeni sen jälkeen. Mutta vähän ajan kuluttua hän sanoi.
"Kielet pitää hävittää; sillä ne eivät kelpaa mihinkään".
Ja hän tarttui veitseen sekä leikkasi. "Au!" kuului kvinttikieli lyhyesti ja surkeasti. Poika leikkasi. "Au!" sanoi seuraava; mutta poika leikkasi yhä. "Au!" kuului kolmas kolkosti, — ja suuri suru valtasi hänet; neljättä kieltä, tuota, jolle hän ei ollut rohjennut antaa nimeä, sitä hän ei katkaissut. Nyt ikäänkuin tuntui hänestä, etteivät kielet olleetkaan syypäät siihen, ettei hän osannut soittaa. Silloin lähestyi äiti, verkkaan astuskellen häntä kohti saattaaksensa hänet kotiin. Mutta vielä suurempi pelko valtasi hänet, hän piti lujasti kiinni kielipuoli viulustansa, nousi seisoalleen ja huusi alas hänelle:
"Ei, äiti! kotiin en tahdo takaisin, ennenkuin osaan soittaa sitä, mitä olen tänään nähnyt."