Isä nousi hiljaa tilaltaan ja astui ikkunan luo; siellä hän seisoi katsellen poikaa, kunnes äiti liikahti pihalla; silloin hän palasi vuoteeseensa ja makasi siinä vaimonsa palatessa.
Vaimo liikkui edestakaisin huoneessa, ikäänkuin hänellä olisi jotakin sanottavaa. Ja viimein hän ei enää voinut sitä pidättää:
"Minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä alas kirkolle katsomaan, miten käy". Mies ei vastannut siihen mitään, niin että vaimo käsitti sen suostumukseksi, pukeutui ja läksi.
Oli ihana päivänpaisteinen päivä, kun poika meni tunturin toiselle puolelle; hän kuunteli lintusten liverrystä ja näki auringon kimeltävän puiden lehtilöissä hänen, viulu kainalossa, joutuisasti astuskellessaan eteenpäin. Ja saapuessaan häätaloon hän ei vielä huomannut muuta kuin mitä ennenkin tunsi — ei morsiamen komeutta eikä morsiusaattoa; hän vain kysyi, pianko tulee lähtö, ja kohta se tulikin. Hän astui edellä viuluineen, puki säveliin kaikki aamun tunnelmansa ja soitti niin, että kaikui puiden välissä.
"Näkyykö kirkko pian?" hän kysyi takanaan astuvilta; kauan hän sai kysymykseensä kieltävän vastauksen, mutta viimoin vastasi eräs:
"Kunhan pääsemme tuon vuorensyrjän ohi, niin se on näkyvissä".
Hän otti soittaaksensa uusinta marssiansa, jousi liikkui aivan hyppimällä ja poikanen katseli suoraan eteenpäin. Siinä levisi kylä aivan hänen eteensä!
Ihan ensiksi hän näki keveän sumun harsontapaisesti nousevan vastaista tunturin kylkeä kohti. Sitten silmää ihastutti vehreät niityt ja talot, joiden ikkunat kimelsivät auringonpaisteessa; valo melkeinpä säkenöi aivan kuin tunturijäätiköllä kirkkaana talvipäivänä. Talot yhä suurenivat ja ikkunoita näkyi yhä tiheämmässä, ja tuolla, toisella puolella oli tavattoman suuria, punaiseksi maalatuita taloja; niiden alapuolella oli hevosia sidottuna, pienet, juhlapukuiset lapset leikkivät mäen rinteessä ja niitä katseli joukko koiria. Mutta kaikkialla kuului ikäänkuin pitkän täyteläisen sävelen humiseva ääni, niin että häntä värisytti siihen määrin, että kaikki, mitä hän näki muka liikkui sen äänen osoittaman tahdin mukaan. Silloin hän äkkiä huomasi suuren, komean talon, jonka korkea kimeltävä torni kohosi kohti taivasta. Ja alempana säkenöivät sadat ikkunat auringonpaisteessa, niin että talo aivan näytti olevan ilmitulessa. Tuo mahtaa varmaankin olla kirkko arveli poika, ja sieltähän tuo äänikin kuuluu! Yltympäri seisoi suunnaton ihmisjoukko kaikki toinen toisensa näköiset! Hän sovitti heidät kirkon yhteyteen, josta syystä hänet jokaisen pienimmänkin lapsen suhteen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus.
"Nyt täytyy minun soittaa", arveli Thrond ja ryhtyi toimeen.
Mutta mitä tämä on? Eihän lähde viulusta ääntäkään enää! — Mahtaa olla kielissä vika; hän tutki ne, mutta ei löytänyt vikaa.