"Ennättäähän hän myöhemminkin kyllin aikaisin maailmaan", sanoi isä ja lausui sen semmoisella tavalla, että äiti ei enää virkkanut siihen sen enempää.
Jonkun ajan kuluttua juttelivat isä ja äiti atrioidessaan eräistä uudisasukkaista, jotka tuonoin olivat muuttaneet tunturin kylkeen ja joiden oli määrä viettää häitä.
"Heillä ei ole soittoniekkaa häihinsä", lausui isä.
"Enköhän minä pääsisi soittamaan?" kysyi poika kuiskaten äidiltään keittiössä.
"Sinäkö, joka vielä olet niin pieni?" vastasi äiti; mutta meni heti riihelle isän luokse kertomaan sitä hänelle.
"Eihän hän ole milloinkaan vielä käynyt kylässä", hän lisäsi, "hän ei ole vielä milloinkaan nähnyt kirkkoa".
"En käsitä, miten voit pyytää minulta semmoista", vastasi Alf; mutta hän ei myöskään lisännyt sen enempää, ja silloin luuli äiti hänen myöntäneen. Sentähden hän meni uutis-asukkaiden luokse ja tarjosi poikaansa soittajaksi.
"Niin, kuin hän soittaa, ei ole milloinkaan pikkupoikanen soittanut ennen", ja — pojan piti siis päästä mukaan!
Kotonapa vasta syntyi ilo! Aamusta iltaan poika soitteli harjoittaen uusia tansseja, yöllä hän näki niistä unta; ne kantoivat hänet yli vuorien, kauas vieraaseen maahan, ikäänkuin hän purjehtisi tuulen lennättämillä pilvillä. Äiti ompeli hänelle uudet vaatteet, mutta isä ei tahtonut olla edes sisälläkään.
Hääpäivän edellisenä yönä hän ei saanut unta silmiinsä, vaan sommitteli uuden marssin, ja sen aiheena oli kirkko, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Aikaisin aamulla hän jo oli liikkeellä, samoin äiti, toimittaaksensa hänelle syötävää, mutta hän ei voinut ensinkään nauttia mitään. Hän pukeutui uusiin vaatteihin ja otti viulun käteensä, ja silloin ikäänkuin häikäisi hänen silmiänsä. Äiti saattoi häntä ulos pihalle ja jäi häntä katselemaan hänen astuessansa vuorenrinnettä ylös; ensi kerran hän meni pois kotoa.