"Ota se", kehoitti äiti. Thrond kosketti sitä yhdellä sormella vain, mutta vetäsi kovasti peloissaan kätensä takaisin.
"Se itkee!" hän sanoi.
"Rohkaise mielesi", lausui äiti kehoittaen.
Thrond tarttui siihen koko kourin ja otti sen siitä pois. Hän sitä käänteli ja väänteli, nauroi ja kosketteli.
"Äiti kulta, mikä tämä on? Sehän on niin kevyt kuin leikkiä vain!"
"Viulu se on!"
Ja sillä tavoin sai Thrond Alfin poika ensimäisen viulunsa.
Isä osasi hiukkasen soittaa ja opetti pojalle ensimäiset alkeet; äiti osasi rallattaa marsseja ja muita tansseja niiltä ajoilta, jolloin itse oli mukana pyörimässä, ja ne kaikki poika oppi soittamaan, joiden lisäksi pian sepitti uusia. Hän soitteli aina milloin ei ollut lukemassa, hän soitteli niin, että isä kerran väitti hänen aivan kuihtuvan heidän käsissänsä; kaikki, minkä poika siihen asti oli lukenut ja kuullut ikäänkuin kasvoi viuluun. Vieno, hieno kieli oli äiti; sen viereinen oli Ragnhild. Paksunlainen kieli, jota harvemmin kosketteli, oli isä. Mutta viimeinen, vakava kieli, sitä hän puoleksi pelkäsi eikä antanut sille mitään nimeä. Kun hän soitti väärin kvintillä, niin tuli siitä kissa; mutta jos sattui isän kieleen, niin tuli siitä härkä. Jousi oli Blessommen, joka pääsi ajamaan Kööpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka sävelkin oli eri asia. Tuo pitkä ja vakavaääninen oli mustiin puettu äiti. Tuo, joka nytkähteli ja hyppi, oli Mooses, iskiessään sauvallaan kallioon. Tuo hiljainen soitto, milloin jousi kevyesti kosketteli kieliä, oli huldra, metsänkeijukainen, joka kokoili karjan sumussa, jolloin ei kukaan voinut sitä nähdä.
Mutta soitto johdatti ajatukset tunturien toiselle puolelle ja ikävä sai vallan. Kun isä eräänä päivänä kertoi pienen pojan soittaneen markkinoilla ja siten ansainneen paljon rahaa, odotti Thrond äitiä keittiössä ja kysyi hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan väkijoukolle.
"Kuinka voit semmoista kuvaillakaan?" vastasi äiti, mutta kertoi sen heti isälle.