Pitkin Endre-vuonoa oli se mies tullut soutaen, joka ensin oli ruvennut laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre, ja hänen jälkeläisiänsä ne olivat kylän asukkaat. Muutamat sanoivat hänen paenneen sinne erään murhan vuoksi, sentähden hänen sukunsa muka oli niin mustaa; toiset sanoivat sen johtuvan tuntureista, jotka jo keskikesälläkin peittivät auringon kello viideltä illalla.
Tämän kylän yllä oli kotkanpesä. Se oli kallion kielekkeellä korkealla tunturin kyljessä; kaikki voivat nähdä naaraskotkan lentävän pesäänsä, mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros liidellen lenteli kylän yllä, iski milloin karitsaan, milloin sieppasi pienen kilin, jopa kerran lapsenkin ja vei kaikki pesäänsä; sentähden oli kylässä elämä kovin rauhatonta, niin kauan kuin kotkat saivat hätyyttämättä pesiä tuolla korkealla kallionkielekkeellä. Tarinana kerrottiin, että ennen muinoin oli kaksi veljestä, joiden oli onnistunut kiivetä sinne ylös ja repiä pesä; mutta nykyään ei kenessäkään ollut miestä pääsemään sinne.
Milloin vain kaksi henkilöä Endre-taloista kohtasi toistansa, johtui puhe kotkanpesään, ja silloin he katsoivat sinne ylös. He tiesivät milloin kotkat olivat sinä vuonna saapuneet, mistä olivat iskeneet itselleen saaliin ja mitä vieneet miltäkin ja ken viimeksi oli koettanut voimiaan yrittämällä kiivetä sinne ylös. Nuoret harjoittelivat pikku poikanaskaleista asti puihin ja kallioille kiipeämistä, tavallista painimista ja sylipainia, voidaksensa kerran päästä sinne ylös hajoittamaan pesän, niinkuin nuo muinaiset veljekset.
Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Endre-talojen reippain poika Leif, mutta hän ei kuulunut kylän omaan sukuun. Hänellä oli kihara tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä hän oli ensimäinen, ja naisten suosikki. Jo aikaisin hän sanoi kerran vielä nousevansa kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, että hänen ei pitäisi sitä niin julki lausua.
Tuo vain yllytti häntä, ja ennenkuin vielä oli ennättänyt aikamieheksi hän läksi sinne kiipeämään. Oli kirkas sunnuntai-aamupäivä alkukesällä; arveltiin kotkanpoikasten juuri puhkaisseen munankuoren. Väkeä oli kokoontunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät menemästä, nuoret sitä vastoin kehoittivat. Mutta Leif kuunteli vain omaa haluansa, odotti, sen vuoksi kunnes naaras läksi pesästänsä, hypähti sitten ja tarttui puunoksaan muutama kyynärä maasta. Tämä puu kasvoi kallion halkeamassa, ja sitä halkeamaa myöten hän alkoi kiivetä ylöspäin. Pikku kiviä irtaantui hänen jalkojensa alta, soraa ja multaa vieri alas niiden mukana, muuten oli kaikki aivan ääneti; joelta vain kuului taempaa hiljaista, alinomaista kohinaa. Tunturi kohta kävi jyrkemmäksi, niin että Leif kauan riippui toisen kätensä varassa, etsien jalalleen tukea, sitä löytämättä; moni etenkin naisista, kääntyi poispäin, arvellen, ettei hän tuohon olisi ryhtynyt, jos hänellä vielä olisi ollut vanhemmat elossa. Kuitenkin hän taas löysi tukea, etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen ja luisuen alaspäin, mutta — aina saaden jostakin särmästä pohjaa. Alhaalla seisovat voivat kuulla toistensa hengityksen. Silloin nousi pitkänlainen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli istunut erillään muista; hänen kerrottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka tämä ei ollutkaan hänen omaa sukuaan. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:
"Leif, Leif, miksi menet sinne?"
Kaikki kääntyivät tyttöön päin, isä seisoi aivan vieressä ja katsoi häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut.
"Leif, tule alas jälleen, Leif!" hän huusi, "minä rakastan sinua, eikä sinulla ole sieltä ylhäältä mitään voitettavaa!"
Leif näkyi hetkisen miettivän, silmänräpäyksen vain, tahi pari, mutta sitten hän pyrki yhä ylemmäksi. Hän oli varma ja vakava sekä kädeltä että jalalta, jonka vuoksi hän kauan aikaa pääsikin hyvästi eteenpäin; mutta vähitellen häntä näytti rupeavan väsyttämään, sillä hän näkyi usein levähtävän. Pieni kivi ikäänkuin enteenä vieri alas, ja kaikki, jotka seisoivat alhaalla, ehdottomasti seurasivat sitä katseillaan alas asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää sitä näkyä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi yksinään kivellä, väänteli käsiään katsellen ylös. Leif tarttui uudestaan kädellään kallion särmään, se irtaantui, tyttö näki sen selvään; Leif tarttui toisella, sekin petti.
"Leif!" kirkaisi tyttö, että kajahti tunturilta, ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon.