"Hän luisuu!" he huusivat estävästi ojentaen kätensä ylöspäin niin miehet kuin naiset. Leif luisuikin, vieritti mukanaan soraa, kiviä ja multaa, luisui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Väkijoukko kääntyi pois, ja sitten he kuulivat takanansa rapinaa ja ryskettä ja sen perästä raskaan putoamisen niinkuin kappaleen märkää multaa. Heidän jälleen rohjetessaan katsoa sinnepäin makasi Leif siinä tuntemattomaksi musertuneena ja ruhjottuneena. Tyttö makasi tunnotonna kivellä ja isä kantoi hänet siitä pois.
Nuoret, jotka enimmin olivat yllyttäneet Leifiä kiipeämiseen, eivät nyt rohjenneet edes auttaa häntä pois kantaessa; muutamat eivät voineet katsoakaan häneen. Niin täytyi siis vanhojen ottaa se tehdäksensä. Vanhin heistä tarttui Leifiin ja sanoi:
"Onnettomasti tämä kävi"; mutta, hän lisäsi katsoen ylöspäin, "hyvä on kuitenkin, että on jotakin niin korkealla, etteivät kaikki siihen yletä."
USKOLLISUUS
(1868)
Laakson pohjalla kotiseudussani asui aviopari kuuden poikansa kanssa; he tekivät uskollisesti ja uutterasti työtä, viljellen hyvin suurta vaikka rappeutunutta tilaa, kunnes tapaturmainen kirveenisku lopetti isän elämän ja vaimo jäi yksin kuuden lapsensa kanssa hoitamaan vaivalloista maanviljelystä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, vaan talutti molemmat vanhimmat poikansa isän arkun luokse ja otti heiltä isän ruumiin ääressä lupauksen pitää huolta pikku veljistänsä ja olla äidillekin avuksi, mikäli Jumala antoi heille siihen voimia. Sen pojat lupasivat, ja he pitivätkin lupauksensa niin kauan, kunnes nuorin pojista oli lopettanut rippikoulunsa. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai erään talollisen lesken ja toinen jonkun ajan myöhemmin tämän varakkaanlaisen sisaren.
Neljän muun veljen tuli nyt ryhtyä talon hallintoon oltuaan itse tähän asti toisten hallittavina. Heillä ei näyttänyt olevan siihen kylliksi uskallusta; he olivat lapsuudesta asti tottuneet olemaan yhdessä milloin kaksittain milloin kaikki neljä, ja pysyivät nyt yhdessä entistäkin enemmän, kun heidän oli pakko turvautua toinen toisensa apuun. Ei kukaan lausunut ilmi mielipiteitänsä, ennenkuin luuli tarkasti tietävänsä toisten, niin, oikeastaan he eivät olleet selvillä omistaankaan, ennenkuin olivat lukeneet sen toisten kasvoista. Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän kesken yhteinen, salainen päätös, ettei heidän pitänyt erota äidin eläessä. Tämä kuitenkin itse tahtoi toisin ja sai kaksi heistä taivutetuksi omalle puolelleen. Talo oli hyvin viljelty ja kaipasi suurempaa työvoimaa, jonka tähden äiti ehdotti, että maksettaisiin molemmille vanhemmille osansa ja jaettaisiin talo neljän kesken niin, että kaksi poikaa saisi puolet siitä yhteiseksi osaksensa. Uudet asuinhuoneet oli rakennettava vanhojen viereen; toinen pari muuttaisi sinne, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta siitä veljesparista, joka muutti pois kotileivästä, piti toisen naida; sillä pitihän heilläkin olla talouden ja karjanhoitaja, — jopa äiti mainitsi tytönkin, jonka tahtoi saada miniäksensä.
Ei kukaan tuumaa vastustanut; kysymys oli vain: ketkä kaksi muuttaisivat ja kumpiko heistä naisi? Vanhin poika kyllä suostui muuttamaan, vaan ei tahtonut millään ehdolla naida, ja kaikki toisetkin kieltäytyivät kiven kovaan sitä tekemästä.
Silloin he sopivat äidin kanssa siten, että tyttö itse ratkaiskoon asian. Ja eräänä iltana tunturilla paimenmajalla kysyi äiti tytöltä, tahtoiko tämä muuttaa vaimoksi Laaksolaan, ja tyttö kyllä mielellään tahtoi.
"Niin, kenenkä pojista tahdot, sillä voit ottaa, kenen vain tahdot."