Sitä hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi se tehdä, sillä asia riippui hänestä.
"No, voisinhan sitten ottaa vanhimmankin;" mutta häntä hän ei voinut saada, vanhin kun ei tahtonut naida. Tyttö mainitsi silloin nuorimman. Mutta äiti arveli sitä sopimattomaksi, sillä: "olihan hän nuorin".
"No, sitten nuorimman edellinen."
"Miksikäs ei vanhimman jälkeinen?"
"Niin, saattaahan vanhimman jälkeinenkin sopia!" lausui tyttö; sillä häntä hän koko ajan oli ajatellutkin ja sen vuoksi jättänyt hänet mainitsematta. Mutta äiti aavisti siitä hetkestä asti, kun vanhin kieltäytyi naimasta, tämän puolestansa huomanneen vanhimman jälkeisen ja tytön pitävän toisistansa.
Vanhimman jälkeinen siis tytön nai, ja vanhin veli muutti heidän luoksensa. Ei kukaan syrjäinen saanut milloinkaan tietää, miten talo jaettiin, sillä he tekivät yhdessä työtä niinkuin ennenkin, kantoivat vain sadon vuorotellen milloin toisen, milloin toisen latoon.
Jonkun ajan kuluttua tuli äiti kivulloiseksi; hän tarvitsi lepoa ja siis apulaisen. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin kävi heillä työssä. Nuorimmalle annettiin toimeksi sopiminen siitä seuraavana päivänä heidän ollessaan kerppoja tekemässä, sillä hän tunsi hänet paraiten. Mutta tämäpä lienee jo kauan salaisesti rakastanut tyttöä, sillä kysyessänsä, tahtoiko hän ruveta heille piiaksi, sattuivatkin hänen sanansa niin sekavasti, että tyttö luuli hänen kosivan, ja vastasi myöntyväisesti. Poika pelästyi, meni heti veljiensä luokse kertomaan, miten hullusti oli käynyt. Kaikki neljä tulivat hyvin vakaviksi, eikä kukaan heistä tahtonut lausua ensimäistä sanaa. Mutta nuorimman edellinen huomasi nuorimman silmistä tämän todellakin rakastavan tyttöä ja juuri sentähden niin pelästyneen. Siinä samassa hän aavisti oman kohtalonsakin, vanhaksipojaksi jäämisen; sillä jos nuorin naisi, niin hän ei voinut sitä tehdä. Kovalta se tuntui, sillä hänelläkin oli sydämmessä mielitietty; mutta asiaa ei käynyt muuttaminen. Hän siis lausui ensimäisen sanan, nimittäin, että varmimmat he olivat sen tytön suhteen, jos hän pääsee miniäksi taloon. Heti yhden puhuttua olivat toiset samaa mieltä ja menivät puhumaan asiasta äidille. Mutta heidän palatessaan kotiin oli äiti käynyt entistään sairaammaksi; heidän täytyi odottaa, kunnes hän parani, ja kun hän ei ottanut parantuakseen, neuvottelivat he uudestaan. Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kuin äiti oli vuoteen-omana ei pitänyt tehdä muutosta; sillä tytön ei pitänyt saada muita hoidettavia. Asia siis jäi silleen.
Kuusitoista vuotta kitui äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva miniä hiljaa ja kärsivällisesti. Kuusitoista vuotta kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa viereen pitämään kotihartautta, ja pyhinä yhtyivät heihin molemmat vanhimmatkin veljet. Äiti silloin usein noina hiljaisina hetkinä pyysi heitä muistamaan sitä, joka koko ajan oli häntä hoidellut; pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat sen. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, joka oli sallinut hänen nauttia äidin iloa aivan viimeiseen asti; hän kiitti heitä joka kerran heidän yhdessä ollessaan, ja viimein tuli viimeinen kerta.
Kun äiti oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä hautaan. Paikkakunnalla oli naistenkin tapana saattaa vainajata hautaan, ja sillä kerralla yhtyi koko pitäjä saattoon, miehet ja naiset, kaikki, jotka vain kykenivät liikkeelle, lapsetkin, — ensin lukkari veisaajana, sitten nuo kuusi poikaa kantaen arkkua, ja heidän perässänsä koko saattojoukko, kaikki veisaten, niin että se kuului neljännes peninkulman päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja nuo kuusi olivat luoneet haudan umpeen, meni koko saattojoukko kirkkoon, sillä siellä oli samalla nuorin vihittävä. Veljekset tahtoivat niin, nämä molemmat toimitukset kun oikeastaan kuuluivat heidän mielestänsä yhteen.
Kirkossa puhui pappi, minun isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui siitä semmoisella tavalla, että se minun mielestäni, minä kun sattumalta olin kirkossa, erittäin hyvin soveltui tuntureiden ja järven ja koko luonnon suurenmoisuuteen.