"Enkö sitä arvannut", sanoi vaimo kuiskaten ja tahtoen juosta pois.
"Sinun täytyy se ilmoittaa, ennen kuin menet; sillä muuten en tule jäljestä!"
"Botolf!" huudahti vaimo kääntyen, mutta jääden seisomaan paikoilleen.
Mies sanoi: "olen tosin luvannut olla kysymättä. Voinhan pitää lupauksenikin, jos niin tahdot; mutta silloin on välimmekin tästä hetkestä rikki."
Nyt purskahti vaimo itkemään ja lähestyi häntä. Hän oli hieno ja hento, hänellä oli pienet kädet, vaalea kiiltävä tukka, josta huivi oli luisunut alas hartioille, ja sitten hänen suunsa ja silmänsä, ne oikein säkenöivät auringon häikäisevässä valossa. Mies hypähti ylös:
"Niin, sen kyllä tiedät: kun katselet minua noin, niin minä peräydyn. Mutta nyt tiedän minäkin, että silloin on perästäpäin vain pahempi. Etkö voi käsittää sitä, että vaikka satakin kertaa lupaisin olla tiedustelematta entisyyttäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!" Hänen kasvoistaan näkyikin, miten kiihtynyt hän oli, ja että se kiihtymys ei ollut eilisenpäiväistä.
"Botolf, sinä itsehän juuri lupasit minulle, kun et milloinkaan jättänyt minua rauhaan, lupasithan antaa olla sen haudattuna, sen, jota en milloinkaan — en milloinkaan voi ilmaista sinulle. Sinä lupasit sen minulle juhlallisesti, sanoit sen olevan sinulle yhdentekevää, minua sinä vain tahdoit! Botolf!" ja hän makasi polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, katsoi häneen, kyynelkarpalon toisensa perästä puhuessa omaa kieltään, ja hän oli kauneinta ja onnettominta, mitä mies eläessänsä oli nähnyt.
"Jumala varjelkoon minua!" sanoi mies, nousi seisoalleen, mutta istahti heti jälleen; "jospa rakastaisit minua niin paljon, että luottaisit minuun, — miten onnellisia me kaksi silloin olisimme!"
"Jospa sinäkin voisit vähäisen luottaa minuun!" rukoili vaimo lähestyen miestä polvillaan ja lisäsi sitten:
"Rakastaako sinua? Kun tulin kannelle sinä yönä. jolloin laivamme oli törmännyt sinun laivaasi, ja sinä seisoit touveissa jaellen käskyjä — en ollut milloinkaan nähnyt mitään niin voimakasta, ja miellyin sinuun heti! Ja kun kannoit minut veneeseen laivojen upotessa, — tunsin uudestaan elämänhalua, vaikka luulin, etten sitä enää milloinkaan saisi!" Hän vaikeni itkien, mutta sitten hän laski kätensä miehen polville.