"Botolf!" hän rukoili, "ole suuri! ole suuri niinkuin silläkin kerralla, jolloin otit minut sinänsä, välittämättä mistään muusta — otit ainoastaan minut! — Botolf!"
Miltei tylysti mies vastasi:
"Minkätähden johdatat minua kiusaukseen? Tiedäthän, etten voi! Sieluinesi minä sinut tahdon enkä vain tätä — ensi päivinä se vielä voi käydä päinsä, vaan ei sitten enää."
Vaimo peräytyi ja lausui toivottomasti:
"Niin, niin, elämä ei enää milloinkaan tule eheäksi; oi Jumala!" — ja uudestaan hänen kyyneleensä virtasivat aivan tulvillaan.
"Anna minulle itsesi kokonaan, koko elämäsi eikä vain palanen siitä, niin tulee minussa kaikki eheäksi jälleen!" Mies puhui varmasti ja vakavasti ikäänkuin kehoittaen, vaimo ei vastannut, mutta hän näki hänen sisällisen taistelunsa. Sentähden hän jatkoi:
"Voita itsesi, rohkaise mielesi. Pahemmaksi kuin nyt on, ei olomme voi tulla!"
"Sinä aivan sysäät minut toivottomuuteen!" rukoili vaimo.
Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi:
"Vaikka se olisi mitä suurin rikos, niin koetan sitä kantaa, mutta tätä en voi kestää!"