"Niin, en minäkään!" huudahti vaimo nousten.
"Minä autan sinua!" mieskin nousi, "joka päivä minä autan sinua, kun vain tunnen salaisuutesi. Mutta minä olen liian ylpeä vartioidakseni jotakin tuntematonta — ja joka ehkä on toisen oma!"
Siinä vaimo sävähti tulipunaiseksi.
"Hävetä sinun pitäisi! Meistä molemmista olen minä ylpeämpi, minä en tarjoa toisen omaa. — Nyt voit jo lopettaa!"
"Jos olet ylpeä, niin poista ensin epäilykseni!"
"Jeesus Kristus, tätä en kestä kauemmin!"
"Ei, minä olen vannonut, että tästä pitää tänään tulla loppu!"
"Eikö se ole julmaa", vaimo huusi, "kiduttaa ja kiusata naista, joka on antautunut sinulle ja on niin innokkaasti rukoillut puolestansa kuin minä", ja hän oli jälleen vähällä itkeä, mutta äkkiä muuttaen mieltään sanoi:
"Minä kyllä tunnen sinut: tahdot tuskani oikein puhkeamaan kirkunaan, jotta saisit jotakin tietää!" Hän katsoi loukattuna mieheen ja kääntyi pois. Silloin hän kuuli verkkaan lausuttavan:
"Tahdotko vai etkö'?"