Vaimo ojensi kätensä: "En vaikka tarjoaisit minulle kaikki, mitä voimme tästä paikasta nähdä."
Hän astui hänen luotaan, rinta kohoili, katse vilkkui edestakaisin, mutta enimmäkseen mieheen, milloin tylynä, milloin suruisena ja jälleen tylynä. Hän nojautui puuhun ja itki, sitten hän ei enää itkenyt, vaan astui etemmäksi.
"Tiesinhän, ettet välittänyt minusta", hän kuuli miehen sanovan, ja samassa hän muuttui mitä nöyrimmäksi ja katuvaisimmaksi; pari kertaa hän tahtoi vastata, mutta heittäytyi sen sijaan kanervikkoon ja peitti kasvonsa käsillään. Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen ylitsensä. Vaimo tunsi hänen seisovan siinä sekä peitti silmänsä ja odotti hänen rupeavan puhumaan; mutta kun ei mitään kuulunut, niin hän pelkäsi ja katsahti arasti ylös. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, sillä miehen päivettyneet, pitkulaiset kasvot olivat muuttuneet aivan ontelon näköisiksi, kuopalleen painuneet silmät suurina, kokoon puristuneet huulet, koko mahtava olento painui semmoisella erinomaisella voimalla hänen ylitsensä, että hän äkkiä luuli jälleen näkevänsä hänet ylhäällä touveissa, niinkuin tuona haaksirikon yönä; hän oli muuttunut suureksi niinkuin silloinkin ja voimaltansa rajattomaksi, mutta nyt se nousi häntä itseään vastaan.
"Sinä olet valehdellut minulle Asta."
Vaimo peräytyi ja mies astui hänen jälkeensä; "olet saanut minutkin valehtelemaan; ei ainoakaan päivä, jonka olemme eläneet yhdessä, ole ollut täyttä totta!"
Hän seisoi niin lähellä vaimoa, että tämä voi tuntea hänen lämpimän hengityksensä, ja hän katseli häntä suoraan silmiin. Peloissaan vaimo ei tietänyt, mitä hän seuraavana hetkenä aikoi tehdä tahi sanoa, vaan ummisti silmänsä. Hän seisoi siinä ollen vähällä kaatua ja oli epätietoinen paetako vai jäädä — ratkaiseva hetki oli tullut. Syvä hiljaisuus oli sen edelläkävijänä, niin syvä, että mieskin sitä säikähti; vielä kerran tapahtui hänessä mielenmuutos:
"Todista syyttömyytesi! Heitä pois kaikki juonet — tee se nyt tässä!"
"Kyllä!" vastasi vaimo tietämättä, mitä vastasi.
"Tee se nyt tässä, sanon minä!"
Hän parahti; sillä vaimo lensi hänen ohitsensa rantaa kohti, hän näki hänen kullankarvaisen tukkansa liehuvan, hänen kohotetut kätensä, huivin, joka irtautui hartioilta ja hulmuten lensi hänen perästänsä liidellen kauemmaksi. Mies ei kuullut huutoa, ei loiskettakaan, sillä vesi oli kovin syvällä. Hän ei voinutkaan kuulla, sillä hän oli kaatunut takaperin maahan.