Mereltä Asta oli tullut hänen luoksensa tuona yönä, veteen hän jälleen hävisi, ja samalla hänen elämänsä tarina. Sysimustaan syvyyteen oli kaikki se hautaantunut, joka oli saanut koko hänen sielunsa — eikö hänen pitänyt mennä tytön jälkeen? Hän oli tullut paikalle, järkähtämätön tahto mielessä saada tuskistansa loppu; — tämä ei ollut loppu; nyt sitä ei milloinkaan tule, nyt ne tuskat vasta alkavatkin. Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut hänet! Vaikka tuska eneni kymmenkertaiseksi, täytyi hänen elää surren ja miettien, miten tuo oli tapahtunut. Asta, joka oli melkein ainoa pelastunut tuosta kauhun yöstä, hänen piti siis pelastua hänen surmattavaksensa, hänen, joka oli hänet pelastanut. Hän itse, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin koko maailma olisi merta ja kauppaa, hän oli äkkiä joutunut semmoisen rakkauden uhriksi, joka surmasi sekä hänet itsensä että hänen rakastamansa. Oliko hän häijy? Sitä hän ei milloinkaan ollut kuullut sanottavan eikä milloinkaan tuntenut sitä. Mutta mitä se sitten oli? Hän nousi — ei heittäytyäksensä aaltojen syvyyteen hänkin, vaan astuaksensa alaspäin jälleen; ei kukaan tee itsemurhaa samassa, kun on saanut arvoituksen selvitettäväksensä.
Mutta eihän se ollut milloinkaan selvitettävissä. Astahan oli asunut Amerikassa siitä asti kun oli tullut täysikasvuiseksi, sieltä hän juuri oli tulemassa silloin, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä hänen, Botolfin, piti Amerikassa aloittaa? Hänellä ei ollut varmoja tietoja siitä, miltä tienoilta Asta Norjasta oli kotoisin, eipä ollut edes varma siitäkään, oliko hänen ilmoittamansa sukunimi sama kuin se, joka perheellä Norjassa oli. Tuo vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja tunsiko hän hänet, vai Astako vain hänet tunsi? Tämä oli kuin kysyä mereltä, ja tiedusteleminen oli kuin syöksyäminen sen helmaan.
Hän, mies, oli erehtynyt! Katuvainen rikoksentekijä olisi etsinyt omalletunnollensa helpoitusta tunnustamalla kaikki aviomiehellensä, katumaton olisi tehnyt jos jonkinmoisia verukkeita. Mutta Asta ei tunnustanut mitään eikä etsinyt verukkeitakaan, hän valitsi kuoleman, kun mies häntä ahdisti. Semmoiseen ei ole syyllisellä uskallusta. Kyllä sentään, miksi ei? Ennemmin kuolo kuin tunnustaminen, sillä jälkimäiseen tarvitaan vielä suurempaa uskallusta. Mutta tunnustamisrohkeutta häneltä ei suinkaan puuttunut; sillä olihan hän aloittanut myöntämällä olevan jotakin olemassa, jota hän ei voinut ilmaista. Rikos itse se siinä teki tunnustuksen mahdottomaksi. Mutta mahdotonta oli, että hän olisi voinut salata suurta rikosta; sillä hän oli usein iloinen, jopa vallaton, oli kiivas, mutta samalla hienotunteinen ja herttaisen hyvänluontoinen. Toisen se oli rikoksessa syy. Mutta miksi hän ei milloinkaan tunnustanut sitä toisen rikokseksi? — sillä silloinhan olisi kaikki ollut selvillä. Mutta jos se ei ollut hänen eikä kenenkään toisen, mitä se sitten oli? Olihan hän itse sanonut siinä olevan jotakin — ja vieras laivuri, jota hän niin oli säikähtänyt? Mitä se oli, mitä kaikkivaltiaan Jumalan nimessä se oli? — Jos Asta olisi vielä elänyt, niin hän olisi vastedeskin häntä kiusannut — siitä hän tuli selville ja oivalsi oman suuren kurjuutensa.
Mutta sitten alkoivat epäilykset jälleen. Ehkei Asta ollutkaan niin syyllinen kuin itse luuli, tahi ehkei niin syyllinen kuin kentiesi näytti toisten silmissä; kuinka usein piilee viattomuus syyllisyytemme takana, yksinkertaisuus synninhelmassa, vaikka niin harva sitä käsittää, — ja hänen, Botolfin, hän ei luullut voivan sitä käsittää, hänen, joka oli paljasta epäluuloa. Yhdestä ainoasta soivasta vastauksesta hän olisi kehittänyt tuhansia epäluuloisia kysymyksiä, sentähden Asta ennemmin antautui kuoleman omaksi kuin pysyi hänen omanaan! Minkätähden hän ei milloinkaan jättänyt häntä rauhaan? Hänen, Botolfin, luo hän oli paennut entisyyttään, hänessä hän oli etsinyt turvaa sitä vastaan, ja sitten hän juuri houkutteli sen esiin ja alinomaa usutti sitä hänen kimppuunsa! Olihan Asta hellä ja ihana hänen luonaan, — mitä sitten hänen entisyytensä häneen koski? Ja jos se koskikin, minkä vuoksi se ei heti sitä tehnyt? Ei, mikäli Astan hellyys kohosi, sikäli kasvoi miehen levottomuuskin; kun Asta yksistään ihailusta ja kiitollisuudesta suostui tulemaan hänen omaksensa, silloin hän tahtoi tietää, oliko hän jo ennen ollut toisen omana, ja mimmoiset olivat hänen elämänsä vaiheet. Ja mitä enemmän se Astaan koski, mitä hartaammin hän rukoili puolestansa, sitä enemmän miehen täytyi häntä kiusata, sillä silloinhan siinä jotakin piili!
Ensi kertaa hänelle, Botolfille, johtui mieleen, oliko hän puolestansa itse ilmaissut hänelle kaikki? Kävikö todellakin päinsä uskoa toisillensa kaikki? Käsitettäisiinkö kaikki aina semmoisena kuin asia todellakin oli? Ei tosiaankaan.
Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja kääntyi heidän puoleensa. Hän istui vihreässä lehtimajassa, jota Asta vähän ennen oli maininnut, mutta hän ei ollut sitä huomannut ennen. Viisi tuntia oli kulunut; hän luuli sen muutamiksi minuteiksi vain. Lapset olivat jo ehkä kauankin leikkineet siinä, nyt vasta hän kuuli heidän äänensä. Ah, eikö se ollut Agnes, papin kuusi- tahi kahdeksanvuotias tytär, jota Asta oli äärettömiin asti rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä, — taivaan Jumala, miten hänen näköisensä! Hän oli juuri saanut autetuksi kivelle pikku veljensä, jonka muka piti olla koulussa ja hän koulunopettajattarena.
"Sano nyt, niinkuin minä sanon", hän kehoitti: "Isä meidän!"
"Itä me!"
"Joka olet taivaassa!"
"O tavaa!"