"Pyhitetty olkoon nimesi!"

"Py-mim!"

"Lähestyköön valtakuntasi!"

"Ei!"

"Tapahtukoon tahtosi!"

"Ei, ei tahto!"

Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, rukous häneen ei koskenut, hän ei edes huomannut sitä rukoukseksi; mutta hänen katsellessaan ja kuunnellessaan noita molempia lapsia, hän omissa silmissään muuttui saastaiseksi, Jumalan ja ihmisten yhteydestä karkoitetuksi pedoksi. Hän peräytyi pensaiden taakse piiloon, etteivät lapset häntä näkisi; hän pelkäsi heitä enemmän kuin milloinkaan eläessään oli pelännyt ketään. Hän hiipi metsään, loitolle ihmisasunnoista. Minne hän aikoi? Siihen tyhjään, autioon taloonko, jonka oli ostanut ja sisustanut Astaa varten? — Vai vieläkö etemmäksi? — Se oli yhdentekevää, sillä minne aikoi, seisoi Asta aina hänen edessänsä. Sanotaan kuolevista, että heille on viimeinen näkemänsä painautunut silmiin ja että he siinä vievät sen mukanaan; ken herää tehtyään rikoksen, hänen silmiinsä kiintyy ensimäinen näky eikä hän pääse siitä ikinä vapaaksi. Hän ei enää nähnyt Astaa, semmoisena kuin tämä seisoi tunturin törmällä; pienoinen viaton tyttönen se oli — Agnes. Syvyyteen vajoavan kuva muuttui pieniä kätösiään ojentavaksi lapseksi. Muisto siitä, miten sanomattomasti Asta oli rakastanut lasta, sekoitti salaperäisesti heidän kuvansa hänen sielussansa, tuo suuri yhdennäköisyys hiipi jo kuukausia vanhaan epäilykseen siitä, oliko hän viaton vai syyllinen. Oliko Asta kantanut semmoista lasta sydämmensä alla? Kyllä! hän oli nähnyt sen, eli oikeammin hän huomasi nyt vasta nähneensä sen. Ennen hän vain oli miettinyt, oliko sekin viattomuutta ja olisiko Asta voinut samalla tavoin hymyillä muillekin, tahi mikä se oli, joka oli peittänyt hänen silmänsä, niin että hän ei ollut tuntenut sitä Astan lapseksi, se kun tuli ilmi vain tuommoisina autuaallisina hetkinä. Astan luonteen alinomainen vaihtelu, levottomuus ja alituinen haaveksivaisuus, joka johdatti muitakin liioitteluun, oli vetänyt hänet, Botolfin, puoleensa, jälleen sysätäksensä hänet luotansa; nyt, hänen surkean kuolemansa jälkeen kohdistuivat kaikki muistot viattomaan, rukoilevaan lapseen.

Minne vain ajatukset tuskaantuneina kääntyivät, ikävöiden selvyyttä, niin lapsi johtui hänen mieleensä, sulkien häneltä kaikki tiedustelun tiet. Heidän yhdyselämänsä jokainen tapahtuma, tuosta haaksirikon yöstä tuohon pyhä-aamuun asti vuorentörmällä — kun hän tahtoi tiedustella niitä, niin kohosivat lapsen kasvot hänen eteensä, ja tuo eriskummallinen sekaannus uuvutti hänet siihen määrin ruumiin ja sielun puolesta, että hän muutaman päivän kuluttua tuskin voi nauttia mitään ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää voinut nousta vuoteestansa.

Jokaiselle oli selvää, että hän oli kuoleman oma. Kellä on sydämmessään arvoitus, muuttuu itsekin niin salaperäiseksi, että tulee muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä alkaen, jolloin muuttivat paikkakuntaan, oli hänen synkkä harvapuheisuutensa ja Astan kauneus sekä kummankin erakkoelämä saaneet seudun juorukielet liikkeelle; kun vaimo sitten äkkiä katosi, kasvoi jännitys niin, että uskomattomimpiakin juttuja uskottiin. Ei kukaan voinut selvittää asiaa, sentähden, ettei kukaan kaikista niistä, jotka asuivat tahi liikkuivat rantamilla, ollut sattunut sinä sunnuntai-aamuna katsomaan tuonne kalliontörmälle juuri silloin, kuin Asta heittäytyi mereen. Ei ruumiskaan noussut eikä ajautunut maihin. Siitä syystä syntyi miehestä kummallisia huhuja hänen vielä eläessäänkin. Kamalalta hän näyttikin, maatessansa siinä silmät kuopallaan, ja kasvot laihoina, punainen parta ja takkuinen punatukka tuuheana niitä ympäröiden. Suuret silmät tuijottivat niiden keskeltä kuin metsän ympäröimästä suolammesta. Kun näytti siltä, että hän ei voinut elää eikä kuollakaan, sanoivat ihmiset Jumalan ja perkeleen taistelevan hänen sielustansa. Jotkut olivat nähneet paholaisen itsensä tuliliekkien ympäröimänä pyrkivän sisään hänen huoneensa ikkunasta ja huutavan häntä. He olivat myöskin nähneet sen, milloin nuuskivan rakennusten ympärillä mustan koiran muodossa, milloin ponnahtavana keränä kieriskelevän heidän edessänsä. Ohitse ajavat olivat nähneet koko talon olevan ilmitulessa, toiset kuulleet pitkän paholaisjoukkueen meluten, haukkuen ja kiljuen verkkaan astuvan taloa kohti, menevän sisään suljettujen ovien kautta, temmeltäen kulkevan kaikkien huoneiden läpi ja sen perästä samalla tavalla kiljuen, haukkuen ja vikuroiden palaavan rantaan, jossa jälleen hävisi veteen. Potilaan palvelijat niin miehet kuin naiset pakenivat muitta mutkitta ja kertoivat kaikkea tuota. Ei kukaan rohjennut enää lähestyä taloa. Elleivät muutamat torpparivanhukset, joita hän aikaisemmin oli auttanut, olisi ottaneet vaaliaksensa häntä, niin hän olisi saanut jäädä avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiteli, eli itse suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla paholaisen karkoittamiseksi; mutta vaikka sairas oli vähällä joutua poltetuksi, niin ei siitä pelastusta lähtenyt. Hänellä vain oli kauheat tuskat. Vanha vaimo arveli vihdoin hänen varmaankin odottavan jotakuta. Hän siis kysyi, pitikö hakea pappi. Sairas pudisti päätään. Eikö ollut muutakaan, jota hän tahtoi nähdä? Siihen ei sairas vastannut. Mutta seuraavana päivänä hän aivan selvästi lausui nimen "Agnes!"

Varmaankaan se ei ollut vastauksena vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus käsitti sen kuitenkin niin; iloisena hän nousi paikaltaan, riensi ulos miehensä luokse ja käski kiireesti valjastamaan ja lähtemään pappilaan Agnesta tuomaan. Pappilassa he kyllä luulivat miehen kuulleen väärin ja että pappia itseänsä haettiin sairaan luo, mutta mies vain jyrkästi väitti hakevansa Agnesta. Tyttö oli itse sisällä ja säikähti kovasti, sillä sinnekin oli huhu levinnyt paholaisesta ja järvestä tulevasta joukosta, mutta hän oli myöskin kuullut, että sairas odotti jotakuta voidaksensa sitten kuolla, eikä häntä ensinkään kummastuttanut, että Botolf tarkoitti häntä, jonka Asta niin monasti oli tuonut sinne. Kuolemaisillaan olevan tahto on täytettävä, sanottiin hänelle, ja kun hän vain hartaasti rukoili Jumalaa, niin ei mikään paha pystynyt häneen. Ja siihen luottaen hän pukeutui. Oli kylmä, kirkas ilta pitkine varjoineen, kulkusten kilinä kaikui metsässä, kammottipa hieman, mutta hän istui reessä rukoillen, kädet ristissä puuhkassansa. Hän ei nähnyt ainoatakaan paholaista eikä metsän peikkojoukkoa tulevan järvestä, kun ajoi sen rantaa pitkin; mutta hän näki tähdet ja tulenvalon ikkunoista mäeltä. Pihassa oli tuskallisen hiljaista, mutta torpan eukkovanhus tuli heti ulos ja kantoi hänet sisälle, riisui päällysvaatteet ja antoi hänen lämmitellä takan luona. Ja sillä aikaa kehoitti vanhus häntä olemaan rohkealla mielellä, astumaan luottavaisesti sairaan luokse ja rukoilemaan Isä meitänsä hänen ylitsensä. Lämmiteltyään Agnes meni vanhuksen taluttamana sairaan kamariin. Siellä sairas makasi pitkäpartaisena ja silmät kuopallaan ja katseli häntä vakavasti. Hän ei tytön mielestä näyttänyt kammottavalta eikä hän ensinkään häntä pelännyt.