Morsiamen isä, vanha mies joka istui imeskellen savipiippua ja joi olutta sekaan, virkkoi nyt: "Sinä Aslak, annapas tarinan tulla, saattaapa olla hupainen kerran sitäkin kuunnella." — "Onko monta pyytämässä?" tiedusteli Aslak, joka oli allensa anastanut pienen rahin kappaleen matkaa pöydästä, minkä ympärillä muut istuivat. "Totta," vastasi sulhanen ja antoi hänelle viinapikarin; "minä myöskin sinua pyydän." — "Onko niitä monta, jotka minua noin pyytävät?" pitkitti Aslak. — "Kyllä piankin," lausui nuori vaimo sivupenkiltä ja ojensi hänelle viinamaljan. Tuo oli morsian, kahdenkymmen-vuotias vaaleanverevä, laihanläntä, sinisilmäinen, jäykkä nainen. — "Tarinasi ovat minun mieleisiäni," lisäsi hän. Sulhanen katsoi häneen, isänsä taas edellisen. — "Niin, Nordhoug'in väkeä ovat tarinani aina huvittaneet," sanoi Aslak. "Onnea heille!" örisi hän, tyhjentäen erään nuodemiehen ojentamaa maljaa. — "Päästäpä nyt suustasi!" anoivat moniaat. — "Juttele mustalais-Sannasta!" esitteli muudan. — "Siitä paholaisesta, hyi!" jupittivat toiset, varsinkin naiset. — "Haukilahden tappelusta," ehdoitteli Simo-rumpali. — "Pikemmin jotain hupaisaa!" pyysi hoikka nuorukainen, joka seisoi partahihoillansa, nojaten seinää vastaan, ja joka oikealla kädellään tavotteli muutamien penkillä istuvien nuorten tyttöjen hapsia; nämä häntä toruskelivat, mutta eivät muualle siirtyneet.
"Nyt kerron, mitä itse tahdon." — "Et maar, peijakas vie!" jupisi vanhanpuoleinen mies, joka tupakoiden venyi sängyssä; toinen koipensa rippui sängyn laitaa alas, toisella hän potkieli sängyn päähän heitettyä hienoa röijyä. — "Älä nuttuani potki!" ärjäsi seinää vasten nojauva nuorukainen. — "Älä tyttöjäni silittele!" vastasi sängyssä-venyjä. Nyt tytöt siirtyivät toisaalle. — "Miten sanottu, nyt kerron, mitä itse tahdon!" intti Aslak, "viinasta mies 'kuraasia' saa!" räysäsi hän ja löi kämmeniänsä yhteen niin että paukahti. — "Päästäpä suustasi mitä me vaadimme!" toisti sängyssä olija; "sillä meidän on ilojuoma." — "Mitä sillä tarkoitat?" kysäsi Aslak, silmät seljällään. — "Sitä vaan, että juotetun porsaan myöskin teurastamme," ilkkui mies koipeansa leikuttaen. Aslak ummisti silmänsä, mutta pää jäi entiseen asemaansa, lopulta se kallistui vasten rintaa, eikä hän mitään virkkanut.
Muutamat häntä puhuttelivat, mutta ei hän sitä kuullut. "Hän päihtyy," arveli se, joka sängyssä venyi. Silloin Aslak katsahti ylös suu taasen virnussa ja sanoi: "Nyt ainakin saatte kuulla lystikkään pätkän. — Jumala varjele niin lystikkään!" lisäsi hän hetken perästä ja nauroi, jotta suu tavotteli korvia, mutta naurun ääntä ei kuulunut. "Tänään hän on oikein kirkkosuulla," sanoi morsiamen isä. — "No, miten muuten!" virkkoi Aslak, — "naukku rintaan vielä!" Se tuotiin; kallistaen päätään joi hän sen vähin erin kurkkuunsa ja sanoi päin häntä sängyssä: "nyt olen juotto-porsaanne." — Sitten alotti hän:
"Olipa tyttö, joka asui eräässä laaksossa. Yhdentekevä, miksi laaksoa sanottiin, mikä tytön nimi niinikään. Mutta tyttö oli kaunis, samasta mielestä oli talon isäntäkin ja — tst! — häntä tyttö palveli. Hyvän palkan hän sai, kun saikin, ja hän sai mitä hän ei tahtonutkaan: hän sai lapsen. Ihmiset sanoivat sen olevan isännän, mutta ei tämä sitä myöntänyt, sillä hän oli naimisessa: eikä tyttökään sitä myöntänyt, sillä hän oli ylpeä, lunttu-poloinen. Siten poika valheella kastettiin, ja samahan se, kadotuksen lapsenhan tyttö oli maailmaan synnyttänyt. Äiti sai asua talon alustalla, eikä tuo emännälle mieluista ollut, tiettyä se. Tuli tyttö taloon, sylkäsi toinen häntä, mutta tuli poika-raiska leikkiä lyömään talon lasten kanssa, käskettiin heitä ajaa äpärä tiehensä; ei hän parempaa ansaitse, arveli emäntä.
"Yöt päivät hän ahdisteli miestään ajamaan lutusta maantielle. Hän piti vastaan niinkauan, kun hän miehenä pysyi, mutta lopulta rupesi hän juomaan, ja silloin pääsi akka voitolle. Samassa kävi tyttö-rääsynkin elämä vuosi vuodelta yhä tukalammaksi: ja lopulta oli hän nälkään nääntyä poikinensa, sillä tämä ei tahtonut äidistään luopua.
"Siten kului kumminkin vuosi toisensa perään aina kahdeksaan asti; mutta yhä asuskeli tyttö töllissään — nyt hänen auttamattomasti piti lähteä … ja hän lähtikin. Mutta sitä ennen oli talo ilmi-tulessa, ja isäntä paloi kamariinsa, sillä hän oli humalassa, — ämmä pelastui vesoinensa, ja hän väitti, että lutus töllissä oli talon sytyttänyt. Ehkäpä niin oli… Mutta ehkäpä toisinkin… Kummallinen oli tuo poika-nulikkansa. Kahdeksan vuotta oli hän nähnyt äitinsä kärsivän sekä vilua että nälkää ja kaikellaista kurjuutta, ja hän tiesi aivan hyvin missä syy siihen oli, sillä äiti oli sen monasti hänelle kertonut pojan tiedustellessa, mintähden hän alituiseen itki. Muuttamisen edellisenä päivänä hän jälleen itki, ja sentähden poika yösydännä lähti pois… Mutta äiti kadotti vapautensa elinajaksensa, sillä hän tunnusti tuomarille sytyttäneensä tuon iloisen lieskan talossa… Poika käyskenteli pitkin seutua, ja ihmiset häntä auttoivat, koska hänellä oli niin kurja äiti. Mutta sitten lähti hän siitä tienoosta toiseen, siellä ei häntä saman määrin autettu, koska siellä ei tiedetty mitään hänen viheliäisestä äidistään. Enkä luule, että hän itse siitä kertoi… Nyt ihmiset sanovat hänen olevan kovin viinaan menevän, onko totta, jääköön lausumatta, mutta, suoraan sanoen, en minä puolestani tiedä, mitä parempaa hän voisi tehdä. Hän on ilkeä lurjus, tietänette; ei hän voi ihmisiä kärsiä, eikä heidän toisillensa hyvää suovan, ja vielä vähemmän, että he ovat hyviä hänelle. Mielellään hän näkisi muiden olevan hänen kaltaisensa, — mutta sen hän tuo ilmi ainoastaan humalassa kun on. Silloin hän myöskin itkee, itkee niin että läikkyy, — ihan mitättömiä, sillä mitä itkettäviä hänellä olisi? Ei hän ole keneltäkään varastanut killinkiäkään, eikä muutakaan koiruutta harjoittanut, miten moni muu, jott'ei hänellä ole itkun syytä. Ja kumminkin hän itkee, itkee niin että lainehtii. Sattuisitteko joskus näkemään hänen itkevän, niin älkäätte sellaisia hänestä uskoko, sillä sitä hän tekee ainoastaan päissään, eikä silloin pidä hänestä huolia…" Samassa kaatui Aslak nurin niskoin tuoliltaan katkerasti itkien, itku kumminkin kohta taukosi; sillä hän nukkui. — "Nyt on hän varsin sikana," kuului sängystä; "silloin hän aina itkee, siksi kun nukkuu." — "Tuo oli rivoa," sanoi naisväki ja nousi sieltä lähteäkseen. — "En vielä ikänä ole kuullut hänen laskettelevan toisenlaatuisia tarinoita, kun hän vaan itse valita saa," sanoi vanhus oven suusta nousten. "Jumala tiesi, mintähden ihmiset häntä kuuntelevat," pitkitti hän luoden silmänsä päin morsianta.
VIIDES LUKU.
Toiset lähtivät ulos, toiset etsivät pelimannia, jotta saisivat tanssin jälleen alkuun, mutta hän oli nukkunut erääsen nurkkaan, ja jotkut eivät tahtoneet hänen untansa häiritä. "Sittekun Lauri, toverinsa, hakattiin pilalle, on Ollin yksin täytynyt vinguttaa toista vuorokautta." — Nyt oli Thorbjörn'in hevonen ja kapineet tuotu kartanolle; ja koska hän, monista kehoituksista huolimatta, yritti lähteä, valjastettiin hevonen toisien kärryjen eteen. Varsinkin sulhanen koki häntä pidättää; "eipä vaan tässä minulla ole niin paljon iloa kuin luulisi päältä katsoen," sanoi hän; tuo Thorbjörn'iä liikutti: hän päätti kumminkin lähteä ennen iltaa. Koska huomasivat hänen järkähtämättömäksi, hajosi kansa pitkin pihamaata; paljon oli väkeä koolla, mutta ei häiden-tapaista menoa kuitenkaan pidetty. Thorbjörn oli silan-nappulaa vailla ja katseli siihen sopivaa puuta: mutta kosk'ei kartanolla sellaista löytynyt, meni hän vitkaan ja ääneti, sillä sulhasen sanat liikkuivat hänen mielessään, pihan ulkopuolella olevaan halkovajaan. Sieltä hän löysi, mitä etsi ja istuutui pölkyn päähän kylki vasten viereistä seinää, veitsellään puukappaletta vuoleskellen. Silloin kuuli hän jonkun läheisyydessänsä voivottavan: ääni kuului seinän toiselta puolelta ratasvajasta ja Thorbjörn kuunteli. "Sinäkö … todella … olet?" kuuli hän miehen äänen vaivoin ja katkottain sanoin lausuvan. Samassa kuuli hän toisen itkevän, mutta ei se miehen ääneltä tuntunut. — "Mintähden tulitkin tänne?" kysyttiin. Varmaan sen teki itkevä, sillä ääni oli itkun tukahduttama. — "Hm … kenen häissä soittaisinkaan ellei … sinun?" sanoi edellinen. Lauri-pelimanni varmaankin siellä potee, arveli Thorbjörn. Lauri oli pitkä, kaunis mies, jonka äidillä oli eräs talon torpista arennilla. Toinen taas mahtoi olla morsian! "Mintähden et ole koskaan puhunut?" kysyi nainen hiljaa ja vitkaan liikutuksesta värisevällä äänellä. — "Pidin tuon tarpeettomana meidän kesken," kuului lyhyt vastaus. Hetken oltiin ääneti: silloin nainen taas lausui: "sinä kuitenkin tiesit hänen täällä käyvän." — "Pidin sinua vakaampana." — Nyt kuului ainoastaan itkua, lopuksi lausui itkevä. "Mintähden et suutasi avannut?"
"Mitäpä siitä hyötyä, jos vanhan Kaisan poika olisikin Nordhoug'in tytärtä pyytänyt;" vastattiin hetken päästä, jona aikana sairas oli syvään vetänyt henkeä ja monasti valittanut. Vastaus viipyi… "Me kumminkin olemme toisiamme silmäilleet monta vuotta," virkettiin.
… "Sinä olit kovin ylpeä: en oikein rohjennut puhua asiatani sinulle…" — "Ei koko maailmassa muu mikään minulle olisi niin mieluista ollut… Odotin jok'ainoa päivä; missä vaan toisemme kohtasimme; … toisinaan mielestäni sinulle suorastaan tarjouduin. Siten luulin sinun minua hylkivän…" — Taas äänettömyyttä. Ei Thorbjörn kuullut vastausta, ei itkua, eikä liioin sairaan hengenvetoakaan.