Ja kettu hymyili koivun alla
Kanervikossa.
Ja jänes kiiteli pallon lailla
Kanervikossa.
Tääll' onpi iloista elellä!
Hu-hei! kas noinko voit hypellä
Kanervikossa?
Ja kettu tirkisti koivun alla
Kanervikossa.
Riens' jänes vastaansa laukkaamalla
Kanervikossa.
No Jumal' armahda! Siek's oot vain?
Kuink' tanssia sä uskallat ain'
Kanervikossa?
"Noh, onnistuihan tuo!" huudahti Ingrid heidän hengästyneinä seisahtuessa.
Synnöve naurahti, varoen itsellään olevan suuremman halun valssiin. "Eihän tuota mikään estäne," tuumiskeli Ingrid, neuvoen Synnöveä jalkojansa liikuttamaan; "sillä valssi on vaikia," — "Kylläpä se sujuu, kun vaan alkuun päästään," päätti Synnöve, ja Ingrid rupesi laulaen alottamaan; Synnöve lauloi mukana, alusta hiljaan hyräellen; mutta lopulta äänensä täydeltä. Mutta samassa taukosi Ingrid, päästi Synnöven kummastuneena, käsiänsä yhteen lyöden. "Osaathan valssia!" huudahti hän.
"Vaiti, älkäämme siitä puhuko!" sanoi Synnöve ja tarttui uudestaan
Ingrid'iin tanssia pitkittääkseen. "Mutta kuka on sinua neuvonut?" —
"Tralala — lalaa!" rallatteli Synnöve ja pyöritti toista. Silloin
ryhtyi Ingridkin oikein sydämen pohjasta tanssiin, laulaen:
Kas, aurinko tanssein kun vuorelle lentää,
Sä tanssios armaani; ilta koht' entää.
Kas, virta kun rientää mereen siintävään,
Sä rientäös piltti hautaas kiiltävään.
Kas, koivu kun kiikuttaa oksiaan,
Oi kiikkuos immyt! Mi katkesikaan?
Kas…
"Kummallisia lauluja rallattelet," lausui Synnöve, hereten tanssimasta. — "En tiedä, mitä laulan; Thorbjörn on niitä lauleskellut." — "Ne ovat Pentti-vangin virsiä," sanoi Synnöve, "kyllä ne tunnen." — "Ovatko ne niitä?" kysäsi Ingrid vähän hämillänsä. Hän katsahti suoraa päätä eteensä, eikä mitään sen enempää sanonut. Samassa kiintyi huomionsa erääsen matkustajaan, joka kulki maantietä pitkin. "Katsopa, — tuolla joku ajaa Kuuselasta kyläänpäin!" — Synnövekin sen näki, — ja kysäsi: "Hänkö se on?" — "Thorbjörn näkyy olevan, hän on matkalla kaupunkiin…"
… Thorbjörn se todella olikin, hän ajoi kaupunkiin. Sinne oli pitkältä, hänen kuormansa oli suuri, siitä syystä hän ajoi hiljakseen pitkin pölyävää tietä. Tämä näkyi paimenmajalle, ja koska hän sieltä kuuli rallatuksen, älysi hän heti kuka siellä oli, nousi kuormalleen ja huhuili niin, että kalliot kajahtelivat. Silloin torvella hänelle toitahutettiin, hän istui kuunnellen ja, äänen vaiettua, nousi hän jälleen huhuilemaan. Näin sitä pitkitettiin, ja hänen mielensä kävi iloiseksi. Hän katsahti päin Päiväkumpua, eikä se hänen mielestänsä milloinkaan ennen ollut näin välähdellyt päivän paisteessa. Mutta huomionsa sinne kun oli, jäi hevonen oman onnensa nojaan ja kulki minne tahtoi. Äkkiä kavahti hän unelmistaan; hevonen näet karkasi huimasti ojaan, taittoi toisen aisan ja sitten rajua nelistä pitkin Nordhoug'in nummea, sillä sitä myöten tie kulki. Thorbjörn nousi seisaalleen rattaille ja pidätti hevosta: ottelu syntyi hänen ja hevosen kesken: eläin yritti mäkeä ylös, toinen teki vastarintaa. Niin sitä siinä tepasteltiin, kunnes hevonen lopulta nousi takajaloillensa: silloin Thorbjörn hyppäsi rattailta, ja koska elukan jälleen piti ryhtyä kulkuun, tarttui hän erääsen puunrunkoon, — ja nyt täytyi hevosen seisahtua. Kuorma oli puoleksi ojassa, toinen aisa poikki, ja hevonen värisi pelvosta. Thorbjörn meni sen luo, tarttui päitsiin ja koki sitä rauhoittaa; nyt hän sen käänsi jälleen tielle, jott'ei enään olisi pelkoa sen karkaamisesta päin törmää; mutta paikallaan ei hän saanut hevosta seisomaan. Sentähden täytyi hänen puoleksi juosten seurata sitä kappaleen tietä. Hän siten ajoi kapineittensa ohi, mitkä olivat sekamyllyä pitkin tietä, astiat rikki, ja sisältö pilautuneena. Tähän asti oli vaara ainoastaan ollut hänen mielessään, nyt älysi hän myöskin tepposen seuraukset, ja se rupesi vihaksi pistämään. Hän huomasi selvään, että hänen nyt täytyi jättää kaupunginmatka sikseen, ja jota enemmän hän asiaa aprikoi, sitä äkeämmäksi hän kävi. Päästyänsä vaarapaikalle, säikähti hevonen uudelleen, yrittäen irtautua Thorbjörn'in kourista, — ja silloin hän ei enää mieltänsä taitanut hillitä. Vasemmalla kädellään päitsiin tarttuen, hosui hän vahvalla piiskallansa hevosta pitkin lautasia minkä ennätti, jotta tämä rajustuneena hyppäsi etujalkoinensa vasten Thorbjörn'in rintaa. Mutta hän sen karkoitti, sitä piiskan varrella hakaten entistään tuimemmin ja voimainsa takaa. "Kyllä sinulle näytän, itsepintainen luuska!" — ja hän löi. Hevonen hirnakoi ja kiljui, hän löi. "Heisaa, saatpa kerran kokea oikein miehen kouria!" — ja hän löi. Hevonen läähätti, jotta vaahto valui hänen kädellensä, mutta hän löi: "Olkoonpa ensimmäinen ja viimeinen kerta, — kaakki! tuossa vielä läinäys! vai niin! heisaa, koni, kuule, annetaanpa kerran oikein isän kädestä!" — ja hän löi. Tällä välin olivat he toisaalle kääntyneet, ei hevonen enää tehnyt vastarintaa, vaan väristen vavahteli se joka lyönnillä ja väistyi hirnuen syrjään, koska piiskaa kohotettiin. Silloin Thorbjörn tuli vähän hämillensä. Samassa äkkäsi hän miehen, joka nojautuen käsivarsiinsa, istui ojan reunalla hänelle nauraen. Kaikki musteni Thorbjörn'in silmissä, ja käsi hevosen päitsissä, syöksi hän, kohotetulla ruoskalla, kohden miestä. "Kyllä minä annan sinulle naurun aihetta." Samassa hän lyödä lämähytti, mutta lyönti sattui ainoastaan puoleksi, sillä mies kellahti ojaan. Sinne hän jäi nelinryömin, käänsi päätään, vilkui Thorbjörn'iä ja nauroi, suutansa väärään vetäen. Thorbjörn kavahti; sillä tuon oli hän ennen nähnyt. Ilkiö oli Aslak.
Thorbjörn ei tietänyt mistä syystä, mutta kylmä värähdys kävi läpi hänen selkänsä. "Sinä kaiketi hevoseni säikäytit," lausui hän. — "Minä vaan makasin," vastasi Aslak, vähän päätään kohottaen — "mutta sinä minun herätit, vihaasi kun hevosen päälle purkasit." — "Sinä sen hulluksi sait; kaikki eläimet sinua pelkäävät," ja hän hyväili vaahtoista hevosta. — "Nyt se kumminkin kammoo sinua enemmän kuin minua; niin en ole milloinkaan hevosta löylyttänyt," sanoi Aslak, ollen polvillaan ojassa. "Pidä kitasi hyvällä!" huusi Thorbjörn ja uhkasi piiskalla. Aslak ryömi ojasta. — "Voi minua vaivaista! Minuako tahdotaan kitaani kiinni pitämään? Vai niin!… Minne sellaisella vauhdilla aiot?" kysyi hän laaskavasti Thorbjörn'iä läheten, mutta hoiperteli sinne tänne, sillä hän oli humalassa. — "Tänään kyllä en pääse edemmäksi," sanoi Thorbjörn, hevostansa valjaista päästäen. — "Tuopa kovin ikävätä," ilkkui Aslak yhä läheten ja lakkiansa kouraten. — "Herra varjele, miten iso ja pulska mies sinusta on paisunut;" — ja pitäen kämmeniänsä taskuissa, ponnisteli hän voimainsa takaa pystyssä pysyäksensä, yhä katsellen Thorbjörn'iä, jolle hevosen riisuminen ei tahtonut onnistua. Hän oli avun tarpeessa, mutta vastenmieliseltä tuntui pyytää Aslak'ia itseänsä auttamaan; sillä hän oli inhoittavan näköinen; vaatteensa olivat savessa, hiuksensa pistivät vanukkeisina esiin vanhan kuluneen kiiltohatun alta, kasvojansa, noita osaksi entiseltään tuttuja, vääristeli alituinen pilkkavirnu, ja silmänsä näkyivät entistään vähemmän paksujen luomien alta, jotta hän ainoastaan päätään taaksepäin kallistaen ja suu seljällään taisi toista nähdä. Kasvonsa juonteet olivat hervakkaat ja koko naama turtaantunut, sillä Aslak oli juomari. Thorbjörn oli kyllä monasti ennen hänen tavannut, mutta sitä ei Aslak ollut muistavinaan. Hän rihkamakauppiaana kuljeskeli pitkin seutua ja saapui aina mielellään sinne, missä iloista seuraa pidettiin, siellä remputuksiaan lauleskellen ja tarinoitaan haastellen muutamasta viinaryypystä. Hän tietysti oli Nordhoug'in häissäkin, mutta oli, miten Thorbjörn'ille sittemmin kerrottiin, nähnyt parhaaksi piiloutua hetkeksi, koska hän vanhaan tapaansa oli saanut toisia tappelemaan, ja tällä kertaa omakin selkänahkansa näytti olevan vaarassa. — "Yhtä hyvä olisi panna hevonen kiinni rattaisiin kuin päästää se valjaista," sanoi hän, "sinun kaikessa tapauksessa täytyy käydä Nordhoug'ista apua." Thorbjörn kyllä oli samaa aprikoinut, mutta ei tahtonut sitä itselleenkään myöntää. — "Siellä vietetään suuria häitä," lausui hän. — "Niinpä siellä on apuun kykeneviäkin," vastasi Aslak. Thorbjörn oli hetken kahdella päällä; mutta avutta ei hän päässyt eteenpäin, eikä liioin takaisinkaan, paras ehkä siis oli lähteä talolle. Hän pani hevosen kiinni ja lähti. Aslak seurasi; Thorbjörn katsahti taaksensa häneen. "Täten pääsen hyvässä seurassa takaisin häätaloon," sanoi Aslak pilkaten. Ei Thorbjörn siihen mitään vastannut, vaan astui rivakkaasti eteenpäin. Aslak joutui perässä, remputellen vanhaa hyvin tunnettua häälaulua. "Sinä astut kovin joutuisasti," lausui hän taas hetken päästä. Ei hän nytkään vastausta saanut. Soiton ja tanssin hälinätä kuului, ja monet silmät komean kaksinkertaisen rakennuksen avoimista akkunoista kääntyivät tarkaten heihin. Väkeä kokoontui kartanolle. Thorbjörn huomasi heidän keskenään arvelevan, mistä kaukaa tuleva lienee. Samassa he hänen tunsivatkin, miten myöskin äkkäsivät tiellä olevan hevosen sekä mullin mallin viskatut kapineet. Tanssista herjettiin, ja koko hääjoukko samosi kartanolle yhtä haavaa kuin Thorbjörn ja Aslak sinne joutuivat. "Tänne saapuu häävieraita vasten tahtoansa," huusi Aslak, läheten joukkoa Thorbjörn'in jäljessä. Kokoontuen hänen ympärilleen väki tervehti Thorbjörn'iä.
"Siunatkoon Jumala seuraa, hyvää olutta pöytään, kauniita tyttöjä permannolle ja hyviä pelimannia penkille," virkkoi Aslak ja tunki keskelle heitä. Muutamat naurahtivat, toiset eivät virkkaneet mitään; joku lausui: "Aslak-lörpöttelijä on aina hyvillä mielin." Thorbjörn tapasi paikalla tuttuja, joille hänen täytyi kertoa tapahtumansa; he eivät sallineet hänen kääntyä takaisin, vaan käskivät muita menemään. Sulhanen, nuori mies ja entinen koulutoveri, kutsui häntä hääjuomia maistamaan, ja niin nyt käytiin tupaan. Muutamat tahtoivat siellä pitkittää hyppyä, erittäinkin tyttöväki, toiset ehdoittelivat pientä ryyppyrauhaa ja vaativat Aslak'ia tarinoimaan, koska hän kumminkin oli jälleen taloon palannut. "Mutta sinun tulee olla nyt vähän varovampi kuin äsken," lisäsi eräs. Thorbjörn tutkasi, missä kaikki kansa oli. "Tässä oli hieman temmellystä," vastattiin; "nyt ovat muutamat menneet levolle, toiset istuvat tuvassa kortin lyönnissä, vaan toiset istuvat siellä, missä Knuuti Nordhoug." Hän ei kysynyt missä Knuuti Nordhoug oli.