Thorbjörn synkistyi, koukisti toista jalkaansa, ja polveen kyynäsvarttansa tukien, nojasi hän päätänsä käteen… "Sillä tavoin en sinne milloinkaan pääse," sanoi hän lopulta. Vastauksen asemesta nykieli tyttö kanervia. "Kyllähän … ehkä olen harjoittanut … sopimattomia… Tulisihan kumminkin minua vähän sääliä… Häijy en ole" (hän vaikeni muutamaksi silmän-räpäykseksi), "olenhan vielä nuorikin … vähän yhtäkolmatta… Minä," … (ei hän heti voinut pitkittää) — "mutta sen, joka oikein pitäisi minusta," toisti hän, … "tulisi kumminkin," ja tähän se kokonaan päättyi. Silloin kuuli hän vierestään hiljaisen äänen. "Niin et saa … et tiedä miten paljon eräs… En sitä edes Ingrid'ille rohkene sanoa" … (ja sitten taas katkerasti itkien:) "Minä … kärsin … kovin." Thorbjörn kietoi käsivartensa hänen varrellensa ja sulki hänen syliinsä. "Puhu vanhemmillesi," kuiskasi hän, "ja nähdä saat, että kaikki käy hyvin." — "Käyköön sinun tahtosi mukaan," kuiskasi tyttö. — "Minun tahtoni mukaan?" — Silloin kääntyi Synnöve päin ja kietoi käsivartensa Thorbjörn'in kaulalle. "Josko sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta!" sanoi hän hartaasti hymyilyn yrityksellä. — "Sitäkö en tekisi?" kysyi Thorbjörn hellästi hiljaisella äänellä. — "Et, et: sinä et huoli neuvoistani, sinä tiedät, mikä meidät voi yhteen saattaa, ja kumminkaan et sitä tee. Minkätähden et?" — Ja kerran alkuun päästyään pitkitti hän yhtä mittaa: "Herra Jumala, jos tietäisit, miten olen odottanut sitä päivää, jolloin saisin sinut nähdä Päiväkummulla. Mutta aina täytyy minun kuulla jotain sopimatonta, — ja vieläpä vanhemmat itse sen tuovat minun kuultakseni." — Silloin asia äkisti valkeni hänelle; hän tajusi nyt selvään Synnöven käyskentelevän Päiväkummulla, odotellen hetkeä, jolloin hän iloisesti voisi Thorbjörn'in kanssa astua vanhempainsa eteen; — mutta sellaista ei Thorbjörn hänelle suonut.
"Synnöve, tuon olisit ennen sanonut!" — "Enkö sitä ole tehnyt?" — "Et näin." — Tyttö vähän aprikoi asiaa; sitten lausui hän asetellen vyöliinaansa pienille laskoksille: "Ehkä se jäi sanomatta, koska — puuttui rohkeutta." Mutta tuo, että Synnöve häntä pelkäsi, sai hänen mielensä niin kiihkeäksi, että hän ensi kerran eläissänsä suuteli tyttöä.
Tuo taas Synnöveä liikutti niin, että hän äkisti herkesi itkemästä, ja katseensa kävi epävakaiseksi, yrittäen hymyillä loi hän silmänsä maahan, mutta hetken kuluttua jälleen Thorbjörn'iin, silloin todellakin hymysuulla. Eivät he mitään keskenänsä puhelleet, — vaan tarttuivat toistensa käsiin. Silloin vetäytyi tyttö ääneti syrjään, rupesi pyyhkielemään silmiänsä ja kasvojansa sekä epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa silittelemään. Thorbjörn mietiskeli rauhoittuneena, silmät tyttöön käännettynä: josko hän on seudun muita tyttöjä kainompi ja tahtoo toisin tavoin seurustella, elköön kenkään siitä pahentuko.
Thorbjörn seurasi Synnöveä paimenmajalle, mikä ei kaukana ollut. Hän olisi mielellään käynyt käsitysten; mutta hänestä ikäänkuin salainen ääni hänen povessaan olisi kieltänyt häntä tyttöön koskemasta, hän suuresti kummasteli, että hän sai tytön vieressäkään astella. — Sentähden hän sanoikin Synnöve'stä erotessaan: "Pitkään aikaan ei sinun pidä minusta pahaa kuulla."
Kotona isä paraillaan kantoi jyviä aitan parvelta myllylle; sillä seudun asukkaat jauhattivat viljansa Kuuselan myllyllä, koska vesi heidän omissa puroissaan oli loppunut. Kuuselan joki ei milloinkaan kuivanut. Monta säkkiä oli kannettavana; toiset niistä olivat melkoisen suuret ja toiset mahdottomankin kookkaat. Vaimoväki seisoi läheisyydessä ja väänsi vaatteita kuivamaan. Thorbjörn lähestyi isää ja tarttui erääsen säkkiin. "Ehkä autan teitä?" — "Kyllähän ne itsekin kannan," vastasi Sæmund, rivakkaasti heittäen säkin selkäänsä ja lähti myllylle. "Onhan niitä täällä piisaamaan asti," sanoi Thorbjörn. Kaksi suurta säkkiä sattui hänen eteensä, ne hän sovitti selkäänsä ja kantoi myllylle. Puolessa tiessä tuli Sæmund häntä vastaan, mennessänsä takaisin toisia noutamaan; isä katsahti häneen pikaisesti, mutta ei virkkanut mitään. Koska Thorbjörn vuorostaan palasi aitalle, tuli Sæmund häntä vastaan kantaen kahta vieläkin suurempaa. Sillä kertaa otti Thorbjörn erään aivan pienen ja kantoi sen myllylle; koska Sæmund hänen tapasi, katsoi hän toiseen entistä pitempään. Sitten sattuivat molemmat yhtä haavaa aitalle. — "Tänne tuotiin sana Nordhoug'ista," sanoi Sæmund, "he tahtovat sinua ensi sunnuntaina sinne häihin." Ingrid loi työstään rukoilevan katseen häneen, samaten äiti. — "Vai niin," vastasi Thorbjörn kuivasti; mutta sillä kertaa vei hän kaksi painavampaa säkkiä, mitkä löytää taisi. "Menetkö?" kysyi Sæmund synkeänä. — "En."
NELJÄS LUKU.
Kuusela oli kauniilla paikalla, siitä näki yli koko tienoon, Päiväkummun lähinnä, monivärinen metsän ympäröimänä, ja etäämmällä muut talot, nekin metsään suljettuina. Neljätoista taloa näkyi Kuuselan paimenmajalle, ainoastaan katot olivat Kuuselasta näkyvissä, ja nämätkin näkyivät vaan laitumen äärimmäiseltä rinteeltä. Kuitenkin pysähtyivät tytöt usein katselemaan haikua, mikä siellä tuprueli savutorvista. "Nyt valmistaa äiti puolipäiväisen," sanoi Ingrid: "… tänään he syövät suolattua lihaa ja perunoita." — "Kuule, nyt huutelevat he miehiä," lausui Synnöve; "missähän tänään työskentelevät?" Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka nopeasti ja iloisesti kiiriskeli ylös puhtaasen, hiilakkaan ilmaan, vaan hetken päästä seisahtui tuumailemaan, — valui sitten laajaksi vaipaksi yli metsän, muuttui yhä ohuemmaksi, lopulta liehuvaksi hunnuksi ja hetken perästä tuskin silmääntuntuvaksi. Monta seikkaa juohtui samalla heidän mieleensä ja ajatuksensa kiitivät yli seudun. Mainittuna päivänä tapasivat he toisensa Nordhoug'illa. Oli kulunut pari päivää häistä, mutta koska niitä piti vietettämän kuusi päivää, tapasivat korkeimmat huudot ja kovimmat laukaukset yhä vielä vähän väliä tyttöjen korvia. "Hupainen siellä kuuluu olevan," sanoi Ingrid. — "En minä suinkaan heitä siellä kadehdi," lausui Synnöve ja tarttui kudelmaansa. "Olisipa toki hupaista olla mukana," mietti Ingrid, joka kumartuneena loi silmänsä kohden taloa, jossa väkeä kulki rakennusten väliä, toiset päin ruoka-aittaa, jossa katetut pöydät olivat säilyssä, vähän etäämmällä toisia paritusten keskenänsä puhellen. — "Käsittää en voi, mintähden muutamain mieli sinne niin hehkuu," sanoi Synnöve. — "Sitä tuskin minäkään käsitän," vastasi Ingrid, istuen entisessä asemassaan; — "ehkä tanssi heitä mielyttää," lisäsi hän. Ei Synnöve siihen mitään vastannut. — "Etkö milloinkaan ole tanssinut?" — kysyi Ingrid. — "En." — "Pidätkö sen vääränä?" — "Sitä en varmaan tiedä." — Ei Ingrid sinä hetkenä asiasta sen enempää puhunut, sillä hän muisti Haugianein ankarasti kieltävän tanssia, eikä hän likemmin tahtonut tiedustella vanhempain suhdetta Synnöveen tässä seikassa. Mutta miten ajatuksensa sattuivatkaan, sanoi hän hetken kuluttua: "Thorbjörn'iä taitavampaa tanssijaa tuskin milloinkaan olen nähnyt." — Synnöve vastasi vähän ääneti oltuaan: "Hän kuuluu olevan siinä varsin taitava." — "Näkisitpä kerran vaan hänen tanssivan!" lausui Ingrid kääntyen päin Synnöveä. Mutta tämä vastasi pikaisesti: "Sitä en tahtoisi."
Ingrid vähän säpsähti, Synnöve tarkasteli kudelmaansa sen silmukoita lueskellen. Yht'äkkiä laski hän kudelman helmaansa, katsahti ylös ja sanoi: "Näin keveältä ei ole sydän tuntunut pitkään aikaan." — "Mistä syystä nyt olet niin iloinen?" tiedusteli Ingrid. — "Sentähden ettei hän tanssi Nordhoug'illa!" Ingrid istui mietteissään. "Kyllä maar monet tytöt häntä ikävöivät," virkkoi hän. Synnöve avasi suunsa ikäänkuin jotain sanoakseen, mutta jäi kumminkin äänettömäksi, alottaen uutta kerrosta kudelmassaan. "Kyllä Thorbjörn itsekin sinne ikävöi, siitä olen varma," pitkitti Ingrid, mutta huomasi heti tuhmia puhuneensa ja katsahti Synnöveen, joka hohtavin poskin kutoi taukoamatta. Nyt koko keskustelu salaman nopeudella selveni Ingrid'ille, ja lyöden käsiänsä yhteen asettui hän polvilleen kanervikkoon vastapäätä Synnöveä. Siten tähysti hän toista suorastaan silmiin; mutta Synnöve kutoi. Silloin Ingrid hymysuulla lausui: "Nyt taas olet minulta monta päivää jotain salannut." — "Mitä arvelet?" kysäsi Synnöve luoden toiseen epävakaisen silmäyksen. "Et sinä siitä ole pahoillasi, että Thorbjörn tanssii," jatkoi hän entiseen tapaansa. Ei Synnöve mitään vastannut. Ingrid yhä hymyili, kietoi käsivartensa Synnöven kaulalle ja kuiskasi hänelle korvaan: "Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden kuin sinun kanssasi!"
"Mitä lörpötteletkin!" sanoi Synnöve, koki irtautua ja nousi seisoalleen. Ingrid myöskin nousi ja astui toisen jäljessä. "Synnöve, miten ikävä onkaan, ett'et tanssia taida!" sanoi hän nauraen, — "se todellakin on hyvin paha! Tulepa, niin nyt heti sinua neuvon." Hän otti Synuöveä vyötäyksestä. "Mitä aiot?" tiedusteli tämä. "Opetan sinua tanssimaan, jott'et tarvitse huolehtia sitä, että hän vie muita kuin sinua tanssiin." Nyt oli Synnöven nauraminen, hän ainakin teeskenteli naurua. "Mutta jos joku sattuisi meitä näkemään," arveli hän. "Jumala sinua tuosta vastauksesta siunatkoon, jos kohta se typerältä kuuluikin," ja samassa alkoi hän rallatella sekä pyöritellä Synnöveä tahdin mukaan. — "Ei, ei, tuo ei käy päinsä." — "Äsken juuri sanoit, ettet pitkinä päivinä ole näin iloisella mielellä ollut; tulepa nyt." — "Kunpa vaan tuo kävisi päinsä." — "Koetapa, niin nähdä saat, että se onnistuu!" — "Olet ylen huima, Ingrid!" — "Niin sanoi kissakin varpuselle, se kun ei paikallansa pysynyt, eikä kissa sitä siitä syystä kynsiinsä saanut; tule nyt!" — "Olisipa tuo ehkä minustakin hupaista, mutta…" — "Nyt minä olen Thorbjörn ja sinä hänen nuori vaimonsa, joka ei suvaitse hänen muiden kanssa tanssivan." — "Mutta…" — Ingrid rallatteli. — "Mutta…" änkytti Synnöve yhä: jopa hän tanssi kumminkin. Erästä juoksutanssia alotettiin, Ingrid edellä pitkin askelin ja miehekkäin liikunnoin, Synnöve jäljessä lyhyempään astellen, silmät maata kohden, — ja Ingrid lauloi:
Ja kettu makasi koivun alla
Kanervikossa.
Ja jänes hyppäsi kevein koivin
Kanervikossa.
Hoi, päiväpaiste mi tänään on!
Tuoll' kaste kimaltaa verraton
Kanervikossa.